Yli viikko jouluun

Tyttären perheellä on kaksi kissaa. Toinen on nyt ollut kadoksissa kohta parisen viikkoa. Asumme lähekkäin maaseutumaisessa taajamassa; lähimetsässä liikkuu kettuja ja ilveksiä. Tyttären kissa oli vapaa vaeltamaan ulkona reviirillään ja nyt todennäköisesti kohdannut oman kohtalonsa. Mikä se sitten lieneekin ollutkin, toivottavasti nopea ja kivuton. Perhe on etsinyt kissaa: on huudeltu ja kissitelty, liikuttu teillä ja poluilla, lähikauppoihin laitettu ”Kadonnut”-lappuja. On itketty ja kaivattu.

Muutama ilta sitten keittiössäni istuu kaksi pientä poikaa. Lapsenlapseni Ukko ja hänen ystävänsä naapurista. Ovat kissanetsintämatkalla, tuloksettomalla. Nyt mutustelevat piparia ja mehua. Ukko suree kissaa, se oli vielä niin nuorikin. Toinen pojista muistelee oman perheensä koiria, joista jo aika on jättänyt. Jatkaa, että viime isänpäivä (11.11.) ei heidän perheessään sujunut hyvin. ”Kun oli se Jokelan (7.11.) tapaus.” Juttelemme, että kaikenlaista, pahaakin, tapahtuu, tulevaisuutta kun emme nähdä etukäteen, on vain elettävä. ”Mutta siitä Jokelasta oli ennakkoon netissä, miksi kukaan ei varoittanut?” Suuren menetyksen kokeneen pienen lapsen viiltävä kysymys.

Elämme aikaa, luonnotonta, jonkamoista ei haluisi elää, mutta elämme kuitenkin ja selviämme. Jokelan läpi kulkee rautatie. Muutama viikko sitten täällä tehtiin kaksi itsemurhaa viikon välein, junan alle heittäytymällä. Nuori poika toinen, keski-ikäinen nainen toinen.

Miehen lukion ekaluokkaa käyvä sukulaistyttö oli kysynyt äidiltään, onko tämä kaikki totta: hän on paennut koulusta ampujaa, koulutovereita on surmattu, rehtorikin. Pari viikkoa tästä painajaisesta tyttö pelasti ystävättärensä, jota tämän entinen poikaystävä oli pahoinpitelemässä, ja tämä entinen poikaystävä teki tapauksen jälkeen itsemurhan jättäytymällä junan alle. Tuon keski-ikäisen naisen huhuttiin olevan ampujan äiti – huhu, joka ei pitänyt paikkaansa.

Onko sopivaa kirjoittaa tässä näistäkin tapauksista? Mutta haluan ne kertoa, koska kaikki tämä täällä on ollut vaikuttamassa ja vaikuttaa edelleen siinä, miten toimin. Olen surullinen. Tämä surullisuus elämänmenossa nostaa esille niitä muita omassa elämässä koettuja kriisejä, menetyksiä. Niiden tuntemuksia. Olen ollut passiivinen ja väsynyt. Mutta onnekseni kovasti arjessa kiinni ja pahin on kohdaltani ohi. Paraneminen siis edistyy.

Näinä viikkoina en ole pystynyt lukemaan yhtään kunnon kirjaa, en kirjoittamaankaan. Koskaan en ole joulua suunnitellut yhtä vähän kuin nyt, siis tuskin ollenkaan. Joulukalenterinkin unohdin ostaa, ostin sen nyt ja avaan kaikki menneet joulukuun päivät ajatuksella, vaikkakin myöhässä!

Masentunut olo on tuonut mukanaan pitkittyneen flunssan. Onneksi tuntuu sekin olevan loppusuoralla! Mukavaakin on tiedossa: illalla Puppelin 11-vuotissynttärit (oikea päivä oli 13.12., mutta juhlitaan nyt lauantaina)! Ihan pimeällä teemme ystävättären kanssa pimeän töitä: avaamme pönttökauden eli pulahdamme jääkylmään veteen pihapöntössäni.

Kuvat otettu kännykkäkamerella 5.12., jolloin oli ihanaista, lumivalkeaa. (Kuinka sattuikaan: radiosta kuuluu juuri nyt I’m dreaming of a white Christmas!)