Melankoliaa

Runotorstain haaste, kursiivinen melankolia:

Käsi nousee otsalle,

laskeutuu,

silittää nenänvartta ja poskea.

Huulilla liike pysähtyy:

pehmeät kaaret, tuntuu värähdys,

suukko surumielinen.

Oma käsi.

Siisti pää!

[Kotipihan vaahtera ja osa orapihlaja-aitaa kauniina syyspäivänä muutama päivä sitten kännykällä kuvattuna! (Huh, mikä lause!)]

Oih ja voih! Laajakaista toimii! Viime torstain ukkonen oli ”käräyttänyt johtoja”, sanoi huoltomies, nuorimies. Vika oli ulkoinen, ei meidän modeemissa tai laitteissa. – Kyllä netti ja tietokoneet ovat haavoittuvaisia, totesin hänelle. Eipä kommentoinut, oli työnantajalleen lojaali!

Oma oleminen on jotenkin – nuhjuista. Elämä maistuu - ja ei maistu. Ei oikein tiedä, kumpaan suuntaan kallistelisi maljaa. Taitaa olla niin, etten ikänäni opi tuntemaan ja ymmärtämään saatikka hyväksymään tämän pullean suojakerroksen alla elävää.

Olen tutustunut Olivia-nimisen uudehkoon aikakausilehteen. En kyllä tunne kuuluvani lehden varsinaiseen kohderyhmään, joka on noin kolmekymppiset nuoret naiset. Joitakin ”helmiä” olen lehdistä bongannut, esim. Kuten Kyllikki Villan haastattelun. Onko tämä seuraa helmi vai rihkama, tiedä häntä. Ote on lehden viime numerosta, pääkirjoituksesta:

”Siistiksi pää ja koti”

”--- Joskus on kuitenkin syytä siivota pää ennen kotia: Ystävä kertoi terapeutilleen elävänsä melkoisen sotkun keskellä. Työpöytä on kaaoksessa, koti samoin. Kannattaisiko elämänhallinnan opettelu aloittaa siivouksella? Ei, sanoi terapeutti ja lupasi, että koti siistiytyy automaattisesti, kun ajatukset ovat järjestyksessä. Jos yrittää tehdä toisin päin, taistelee tuulimyllyjä vastaan. ---”

Elän jatkuvan kummallisen epäjärjestyksen keskellä suuria suunnitellen, sisustaen ja haaveillen. Harmittelen sotkuja, siivoan ja manaan tavarapaljoutta. Mutta siisteydenpidossani ei siis olekaan puutteita vaan päässäni, tuolla korvien välissä! Mistä löydän sen siivouskaapin, josta löytyvät siivousvälineet pään siistimiseen?

(Mökkikoivu. Katson ylöpäin ja minua huimaa. Kierrän käteni koivun rungon ympärille ja lepään siinä. Tunnen pienoisen heijauksen, kuin kehdossa. En päästä irti.)

Syysmyllerrystä

Torstaina kotipaikkakunnallani, hyvin paikallisesti ennen puolta päivää, ukosti niin että tuntui. Sai aikaan kotona murtohälytyksen. Kodin murtohälytin sai kännykän soimaan. Onneksi olin jo kotiin työstä ajelemassakin. Vastaani ryöppysi auton tuulilasiin harmain muistamani sadekuuro. Lujasti.

Keskellä kylää olevaan lampeen oli lyönyt salama. Lammen rannalla sijaitsee yläkoulu ja lukio. Rehtori oli kuuluttanut kaikki oppilaat välitunnilta sisälle.

Kotona ei murtomiehiä, mutta ukkonen vahingoitti laajakaistayhteyksiä, jotta ovat vielä poikki. Maanantaina odotan korjaajaa. Nyt olen netissä kännykkäni kautta - vävy opetti. Sanoi, ettei tuntikausia kannata olla, on aika kallista. Olen siis vain käymässä.

Tuntuu syksyiseltä ja harmaalta varikselta.

P.S. Ensiviikkoon!

Viikko ja yksi kirja

Maanantaina makkarat tehtiin,

tiistaina tikut vuoltiin,

keskiviikkona keitto keitettiin,

torstaina tupaan kannettiin,

perjantaina perheelle annettiin,

lauantaina liemi latkittiin,

sunnuntaina suu pyyhittiin.

---

Maanantaina nimppareita vietettiin,

tiistaina hartiahieronnasta nautittiin,

keskiviikkona nimipäivillä tädin kahviteltiin,

torstaina voimia kerättiin,

perjantaina ystävistä läheltä ja kaukaa nautittiin,

lauantaina aamusta mökille matkattiin,

tyttären, vävyn, Arielin, Hääpuvun (4 v.) ja ystävänsä (4 v.)

jutuista ja seurasta iloittiin,

sunnuntaina mökki siivottiin ja

illalla kotiin saavuttiin.

Nyt maanantaina musisoijat,

nuo ”ukkokööriläiset” oivat,

meillä kokoontuu,

tiistaina ehkä ystävätär piipahtaa…

Loput viikosta - ?????!

---

Viikonlopun kiireessä ehdin aloittaa ja nyt maanantaiaamuna lopettaa Virpi Hämeen-Anttilan uuden kirjan: Sokkopeli. Tekijältä olen lukenut kirjan Suden vuosi, tarina, josta pidin tavattomasti.

Molemmissa kirjoissa minua viehättää kirjailijan hellä ja huomaavainen tapa kohdata itsensä kanssa kipuileva ihminen (jollaisia me kaikki olemme, kukin tavallamme). Näissä kahdessa teoksessa (muita en vielä ole kirjailijalta lukenut) toivo kaiken muuttumisesta (ja pysymisestä) paremmaksi oikean kumppanin kanssa kulkien, oman tunne-elämän eheytyminen ja paraneminen; tuo kaikki hyrisyttää minua lukemaan. Mies ja nainen, kaksi pelin osasta yhdessä muodostavat ehjän kuvan, rakkaudellisen elon. Ihmisiän kestävä luottamus. Ainakin usko mahdollisuuteen että näin olisi.

Sokkopeli on dekkari, larppaus, roolipeli, liian paksu, helppo lukea, tiedenaisen kertomaa, jolloin luottavaisesti pääsee nautiskeleman pieniä herkkupaloja muinaisista taruista, uskomuksista ja legendoista, hyvästä ja pahasta.

Haikeutta

Viikonloppu taasen mökillä, nyt miehen kanssa kahden. pikkukerimäki alkaa olla valmis. Kamera ei ollut mukana, mutta kännykällä otin muutaman kuvan, niitä yritän tähän, kunhan opin miten siirtyvät kännykästä koneelle.

pikkukerimäen lämmitimme ihka ensimmäisen kerran ja löylyttelimme; pesulla ja toisissa löylyissä rantasaunamökin saunassa – ja sitten järveen! Vesimittarin oli tuuli viennyt, kylmältä vesi tuntui ja raikasti.

Kun nyt koko kesän olen jokseenkin joka viikonloppu viettänyt mökkeillen, alan olla nk. ”kypsä” elikkä tyytyväisenä viettäisin vapaapäivät omassa kotona. Mutta, mutta… ainakin ensi viikonloppu vielä mökkeillään. Mukaan ovat tulossa nuorempi tytär perheineen, joten vilkasta ja puuhakasta tiedossa.

Syksy on sadonkorjuun, pesän huoltamisen, valon ja lämpimään kääriytymisen vuodenaika. Syksy on apeuden ja luopumisen aika. Myös elämän istuttamisen aika: sipulikukat, perennat. Keväällä mullasta, kylmän ja talven alta kurkistavat kasvun ihmeet. Istutat alakulossa, nousevat ilossa. Ei, vaan istutat ilossa, tietäen, että kädestäsi asetat maahan jotain elinvoimaista, joka nyt nukkuu ja odottaa sitä oikeaa vuodenaikaa – prinssi kevättä! Taputat istutettua sipulia, lisäät perennalle vielä hieman multaa juuripaakun suojaksi. Jaat odottamisen tunteen.

Ostin kirjopikarililjoja (Meleagris) 40 kpl. Istutan ne pihapiiriin, vien muutaman mökille. Jaan odottamisen tunteen.

Retkellä menneeseen maailmaan

Teimme työtovereiden kanssa kulttuuriretken Tuusulan Rantatien maisemiin, samalla vietimme joukosta eläkkeelle jäävän läksiäisiä.

Retki alkoi Taidemuseo Martta Wendelinistä, jossa katselimme Tove Janssonin maalauksia ja piirustuksia. Töidensä värit, mystisyys ja kepeä kätensä puhuttelivat. Kätensä, joka käytteli ahkerasti palettiveistä elävän maalauspinnan synnyttämiseen.

Omakuvissa katseli minua viisikymmentälukulainen, hoikka, vinosilmäinen ja arvoituksellinen Tove. Näyttelyssä olevat muumipiirustukset olivat tarkkoja, hauskoja ja humoristisia. Joukossa oli muutama iso abstraktinen asetelma sekä hellä ja miellyttävä maalaus veljestä veneen peräsimessä, ohjaamassa, taustalla vellova meri.

Esillä olevissa valokuvissa hymyilevä taiteilija oli kuvattu mm. rakkaalla mökillään, uimassa syntymäpäiväkukkaseppele päässään sinimeressä.

Taidenäyttelystä jatkoimme Erkkolaan, runoilija J.H. Erkon vuosisadan vaihteen kotiin.

Olet maamme, armahin Suomenmaa,
ihanuuksien ihmemaa!
Joka niemeen, notkohon, saarelmaan
kodin tahtoisin nostattaa.
- Kansalaislaulun alkusäe –

Erkkola oli pitkään yksityiskotina, sitä myytiin muutama vuosi sitten ahkerasti, mutta niin hinnakkaasti, ettei halukkaita ostajia talolle ilmaantunut. Nyt kunta omistaa Erkkolan ja kunnostaa sitä.

Erkkolasta kävelimme Aleksis Kiven kuolinmökille, tien toisella puolle (Erkko halusi kotinsa lähellä paikkaa, jossa suuresti arvostamansa Kivi oli asunnut). Pieni vaatimaton mökkipahanen, kynnys korkea, oven karmi matala, kaksi pientä huonetta: tupa ja kamari. Tänne Kivi saapui mielisairaalasta, tähän veljelleen, perheeseen, johon veljen lisäksi kuuluivat tämän vaimo ja heidän neljä lastaan. Niin pieni tupa ja niin suuri perhe, ahdasta. Muttei tavatonta noina aikoina vähävaraisissa perheissä. Silitin piironkia, jonka päällä Aleksis Kivi kirjoitti, seisten. Palsami kukki tuvan ikkunalla. Mökissä tuntui hyvä ja raikas yli satavuotiaan hirren tuoksu. Nenää kutkutti.

Sitten pääkohteeseemme Halosenniemeen, taidemaalari Pekka Halosen ateljeekotiin, jonka kunta omistanut jo 1940-luvulta, ja joka nyt toimii kotimuseona. Oli mahdollisuus tutustua Koira ulvoo kuuta –näyttelyyn. Joukostamme eläköityvää muistettiin sanoin ja lauluin, lahjoin ja kukkasin.

Halosenniemeä vuokrataan pienimuotoisiin tilaisuuksiin. Meidän oli sellainen. Kaikki tarjottava ja tarjoamiseen tarvittavat oli tuotava mukanaan. Mieluisa tehtäväni oli järjestää tämä joukollemme. Syötävät saisin kattaa Maija Halosen keittiöön; ruokasalissa tapahtuisi varsinainen ateriointi. Koulun keittiöstä oli tilattu lämmintä syötävää, minä olin ostanut sämpylät, juustot, viinirypäleet, paprikat, tehnyt levitettä. Varanut kahvia ja luomuteetä. Kotona pakkasin koriin: pöytäliinan, juutotarjottimen, Tuuli-salaattivadin, leipäkorin, kermanekan, kulhoja, salaattiottimet, ottimia, vesikannut, niihin aluset, pyyheliinoja, kahvimitan (työpaikalta tuotiin kahvikeitin ja vedenkeitin). Kaupasta vielä paperilautaset, haarukat, veitset, muovimukit, servetit, kahvimukit, lusikat. Hillosipuleita, herkkukurkkuja. Jotain vielä muutakin.

Museossa ei ei saanut valokuvat, tietenkään. Siis muistoihin säilytin kuvan keittiöstä: katettu noutopöytä (minun liinani Maijan pöydällä!), ilta-auringon valo virtaamassa ristikkoikkunoista, ikkunanlasit tuota epätasaista, eläväpintaista lasia. Järvimaisema. Ikkunalaudalla kolme täydessä kukassa olevaa punaista pelargoniaa.
Vasemmalla seinällä hallitsi näyttelyssä oleva Hugo Simbergin isoisokokoinen maalaus Heinäkuun valoa: vaimo ruokkimassa kanaansa kanalan edessä. Suuri maalaus säteilee heinäkuisessa auringonpaisteessa, lämpö virtaa katsojaan ja valo.

(Kuva: Pekka Halonen, Tomaatteja)

Maija Halosella oli kukoistava keittiöpuutarha. Joka oli unohdettuna vuosikymmenet. Nyt vanha kasvillisuus on elvytetty ja puutarha elää ja kukoistaa. Harmikseni (ne keittiötyöt!) en kerinnyt puutarhassa kierrosta tehdä, museossa taidenäyttelyn katsominenkin jäi vilkaisuun (paitsi tuo Heinäkuun valo). Toisella kerralla sitten, lohduttaudun.

Mutta: mi ihanuus oli istua nauttimaan kahvista ja kakusta ruokasalin pöydän ääreen, katsella laskevaa aurinkoa, sen kultasiltaa, rannan koivua ja pihlajaa. Syksyillan sinistä järvenpintaa. Aistia ilmapiiriä, rauhaa ja seesteyttä. Olla kuin vieraisilla. Tunnelma ei ollut kuollut vaan elävä.

Ensimmäinen linkitys

Naisen kasvot länsimaisen maalaustaiteen mestariteoksissa.
Taustalla soi Bach: Sarabande.