Oivallus

Tämäkin pitää nyt tähän tuoda:

Elämän illassa muuttuvat suuret ja tärkeät asiat selvemmiksi, aivan niin kuin maiseman ääriviivat illalla selkenevät. Vaakamme muuttuu luotettavammaksi, oikeammaksi ja samalla lempeämmäksi. Ja lempeämmäksi käy myös murhe ja se suuri tietomme, että meidän on lakattava olemasta ihmisiä juuri sillä silmänräpäyksellä, jolla olemme päässeet siinä alkuun.
Ernst Wiechert

Apilapelto

Tänne haluaisin paeta:

”Hiljainen ilta on tullut ja kaste jo lankee,

hienoon seittiin se kietoo ruohot viileän maan.

Ihminen minulle rakkain, apilapellossa kahlaa

paljain jaloin ja palellen, etsien onneaan.

Lohdutus pieni on kätketty apilapeltoon:

ei ole onnemme nuori hukassa sittenkään.

Minulle hymyten saapuu hämärää polkua pitkin,

heinänlehtikin antaa uskoa elämään.”

Hiljainen ilta

Sanat Oiva Paloheimon

Sävellys Ilkka Kuusisto

Löytyy laulettuna mm. täältä: Suomen laulu/Suomalaisen säveltaiteen suurteoksia:

Naxos 8.503138 FIN • EAN: 6418770331387

Apua eikun AMMUU!!

Ariel tähyilee pienelle järvelle. Merenneito rakastaa merta, mutta voi elää kirkkaassa pikkujärvessäkin.

Kiire, kiire on koulussa, viimeinen viikko on menossa, nyt tuntuu juuri allaolevalta!!!

LEHM JA KOIV

Mää tahro olla lehm koivu al.

Mää en tahro olla luav.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil.
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.

Anttaka mu olla lehm koivu al.
Viäkkä mu väsyne nahk kamarim permanol,
kakluni ette.

Heli Laaksonen: Pulu uis

Mutta kiireestä viis, tuu tänne suvi, bliis! Anna mun syleillä sun hapsia, riippakoivusta vihta napsia, saunoa pois kaikki hulina - pian järvestä kuuluu tyytyväinen pulina! Plup, plup!

Teen nautintaa ja teen ruokalistaa

Tampereella toimii Mokkamestarit Oy -niminen kahvipaahtimo (jolla on tietenkin nettisivutkin, mutten osaa vielä linkittää), jonka valikoimiin kuuluvat myös erilaiset teet. Ystävätär se keksi tilata sieltä teemaistiaisia. Hän tilasi erimakuisia vihreän teen sekoituksia, joita sitten yhdessä maisteltiin ja nautittiin. Intouduin itsekin tilaamaan ja kuvassa ostokseni:

Vihreä Jasmiinitee, pussissa tiukkoja teelehtipalloja. Haudutettaessa pallo avautuu tuoksuvaksi "kukaksi". Ah, miten tuoksunsa suloista ja makunsa kukkeaa! Mies ei näistä nautinnoista ymmärrä yhtikäs mitään, ei mokoma edes juo tuota "kukalle haisevaa teetä". Ihan sitä tavallista tummaa teetä hänelle keittelen, tosin haudutettua sellaista.

Raparperi-Kermateetä ja Myrtle Inkivääri -teetä en ole vielä kotona hauduttanut. Ne olivat niitä, joita ystävättären kanssa tuoksutimme ja makustelimme, molemmat päivänpaisteisia teejuomia! Ystävätär ei juo kahvia laisinkaan, ainoastaan teetä. Sitä kuluukin noin kaksi litraa päivässä. Eipä se ole ihme laisinkaan, niin aistit ja mielen avaavaa juomaa tee on!

***

Viikonloppu lähestyy. Mies on intoutunut rakentamaan rantasaunalle - suvisaunaa. Nyt olisi tarkoitus valaa "anturat", jotta sauna sitten tukevasti seisten kestäisi kesät ja talvet ja lastenlasten (ja aikuistenkin) kokopäiväisen kesäkäytön kesäviikonloppuisin. Vävyt ovat lähdössä auttamaan. Minulla olisi ollut nk. "kässäpäivä", ystävätärkokoontuminen lauantaina, mutta sinnepä en nyt sitten ehdi. Kokkailen miehille.

Ja teen ruokalistaa: lihakeittoa, grillimakkaraa, kotitekoista pullaa, raparperipiirakkaa, pannukakkua, lihapullia, uusia perunoita (ulkomailta), feta-salaattia (miehelle ei sipulia), aamupalatarpeita, kotimehua jne. Ja vettä, kaivoa kun ei rantasaunalla ole.

Täällä ovat

Ruusukaksoset saapuivat perille. Pitkästä ja pimeästä matkasta olivat vähän väsyneitä. Juotavaakaan ei matkan aikana ollut tarjolla, joten janokin vaivasi. Raikas vesi ja suihkutus virvoitti väsyneet. Tuossa ne vähän orpoina katselevat ympärilleen: kaktuksia, amazoninliljaa, ulosmenoaan odottelevia pelargonioita. Vie aikansa uuteen kotiin sopeutuminen. Osakseen saavat huolenpitoa ja rakkautta, sitä tärkeää. Pian olo tuntuu kotoiselta.

Jonkin ajan kuluttua toinen sisarruksista matkaa tädilleni, joka ei vielä ruususestaan tiedä. Ensin kuitenkin toivutaan muutosta ja hoitajan vaihtumisesta.

Varjoliljako?

Viime syyskesänä mies toi kotipihalle kasvin. Salaa istutti sen pihan aurinkoisempaan kohtaan (jotta kasvin menestys varmistettaisiin). Siinä pitkä, jo ruskeaksi kuihtunut kukkavarsi törötti. Minusta se näytti (ja miehen mielestä oli) - sormustinkukalta? Tai ei kuitenkaan! Olisiko varjolilja? Niin päättelin. Mielessäni olin varjoliljaa haikaillut, sitä valkoista, tuonne talon varjoisalle puolelle.

Tänä keväänä ei kukan istutuskohdassa näkynyt liljan pilkahdustakaan. Uskoin kasvin muutosta loukkaantuneen, paikastaankin. Nyt on kuitenkin ihme tapahtunut: vihreän rikkaruohon keskeltä liljan lehdet elinvoimaisina kurottavat kohden valoa!

Näitä keltaisia pieniä aurinkoja on ilmestytynyt nurmikolle sadoittain! Kauniita, kiusallisia, sitkeitä, syötäviä salaatissa, juotavia viininä; ovat lastenleikkien voita, lehtensä silakoita!

Saavutuksia

1. saavutus
Tässä neiti Hääpuku (kuopuksen kuopus) melko vauvaisena, opettelemassa hengissä säilymisen taitoa, syömistä. Nyt neiti Hääpuku on jo hyvän matkaa kohti viidettä ikävuottaan, ja muutama viikko sitten oppinut sanomaan ensin s- ja pian sen jälkeen r-kirjaimen. Josta kypsymisestään mummu erityisen iloinen ja ylpeä! Nuken "pintetta"-puvusta tuli näin prinsessa-puku. Onneksi olkoon!

2. saavutus
Ukolla (esikoisen keskimmäinen, tokaluokkalainen) oli noin viikko sitten vatsatauti. Toipilaana hän pyyteli päästä kouluun, koska "siellä ne koko kunnan Kevätkirmaisuun osallistumiskarsinnat" Juoksemaan piti päästä. Vaikka "Vähän harmittaa, kun tämä sairaus vienyt kuntohuipun." :) Pitihän äitinsä innokas juoksija päästää karsintoihin ohjeistaen: "Juokse vain ihan rauhallisesti."

Miten juoksu sujui? "Hyvin. Pääsen Kevätkirmaisuun. Juoksin ensin täysillä ja sitten lopussa hellittelin, olin kakkosien neljäs!" Onneksi olkoon!

Ruusuisia

Äitienpäivä tulossa. Alla miehen ostamat ja ihan itse maljakkoon asettamansa ruusut! Kiitos!





Tallinnasta maukas tuliainen: Eesti Pagarin Puuvillaleib ruusulautasella. Lautasen alla kotituliainen, ruusukaitaliina (oli niin kaunis ja edullinen).

"Miljoona, miljoona, miljoona ruusua, tuoksua, tuoksua, tuoksua rakkauden..."

Meriä

Olin eilen merellisessä syleilyssä. Matkasimme ystävättären, miehensä ja heidän ystävänsä (kuskinamme) kanssa Helsingistä Tallinnaan "hitaalla" laivalla, jolloin matka suuntaansa kestää noin 3,5 tuntia. Valitsemme ystävättären kanssa aina tämän rauhallisen matkaamisen yli Suomenlahden: on aikaa istuskella, katsella merta ja jutella. Nyt onnisti siten, että kanssamatkaajia ei ollut laivan täydeltä, vaan saatoimme liikuskella ja valita istumapaikkamme kuten halusimme, eikä kahviloihin tai myymälöihin ollut jonoja (joita itse inhoan yli kaiken). Ystävättären kanssa olemme sopineet, että kirjoineen saa vetäytyä istuskelemaan ypöyksin, jos siltä tuntuu.

Jäin kahvioon, ostin kupin cappuccinoa, otin kirjan esille ja aloin - katselemaan merta. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kirkkaasti suoraan sisään laivan ikkunasta. Samea ikkunalasi suodatti kirkkaudesta häikäisevyyden ja koko meri avautui päivänpaisteisena edessäni. Katsoin horisonttia: vasemmalla se erotti veden taivaasta, veden grafiitti ja sininen erkani taivaan pehmeästä ja kuultavasta turkoosista. Horisonttiviiva on luonnon oma suora, suorista suorin, mutta veden taivaan erottajana se on vedetty akvarellistin kädellä. Katsoin suoraan eteenpäin auringon kilossa leikkiviin aaltoihin. Pieni hyppy, hyppy, vaalea vaahtoharju kuin hiusten huiskahdus. Aurinkomeri.
Oikealla merestä nousi pieniä kumpuilevia pumpulipilviä, valkoisia, sinertäviä. Pilviä auringon kultaamin reunuksin. Pilvilapsia kasvamassa ylös taivaalle pouta-, sade-, tai ukkospilviksi. Nyt vain pilviksi.

Tallinnassa ajoimme sen puiston ohi, jossa Pronssisoturi-patsas aikaisemmin sijaitsi. Puistoon on istutettu sadoittain keltaisia ja sinisiä orvokkeja. Orvokkimeri. Paikkaa kiertävä verkkoaita oli kuin kukkakudos: siihen oli "kudottu" pujottamalla tuhansia punaisia neilikoita. Neilikkameri. "Siellä ruusumeren kauniin nään, se on maa - ei kenenkään." (Vysotski)

Voi on aina voita, vettä ja öljyä

Tässä tarjoilen ohjeen, jolla ystävätär vuosikaudet sekoittanut oman leivänlevitteensä. Nythän taasen suositaan ehtaa voita, tietenkin kohtuudella, ja näin voi saadaan maukkaasti keveämmäksi:

½ kg voita huoneen lämpöisenä (tavallista, luomua, saaristolaista tms.)
½ l vettä
1 dl öljyä (oman maun mukaista)

Seokseen voi lisäillä hiukan suolaa, sitruunaa, yrttejä. Miten itse kevytvoinsa haluaa.

Sekoitetaan sauvasekoittimella tasaiseksi massaksi. Laitetaan lempipurnukkaan, säilytetään jääkaapissa. Öljyn ansiosta voi jääkaappikylmänäkin leivälle levitettävissä.

Tästä määrästä tulee kyllä aika iso annos, pienemmänkin voi tietenkin valmistaa.

Ensi kertaa sitä itselle tein ja hyväksi havaitsin, siksi sitä tarjoankin: Ole hyvä!

Ukkosia

Mummoni pelkäsi järjettömästi ukkosta. Muistan hänen kertoneen joskus pikkutyttönä nähneensä pallosalaman: se oli sähkölaitteesta ponnahtanut huoneeseen ja siellä paikasta toiseen hyppinyt. Oli säästänyt mummon hengen. Niin, säästi hengen, mutta jätti mieleensä kaikki kesät hallitsevan ukkosenpelon. Kun mummu sitten yli kahdeksankymppisenä eleli aika dementoituneena vanhainkodissa, eikä aina meitä tuntenut, naureskelimme, että onhan tuossa muistamattomuudessaan se hyvä puoli, että nyt mummu ei muista, että ukkosta pitää pelätä!

Kun kesä saapui, saapui mummun musta seuralainenkin, ukkosenpelkonsa. Kesäaamusta varhain hän kiersi ikkunasta toiseen taivasta tarkkaillen. Katsoi ensin itäikkunasta pelloille päin, myöhemmin päivällä etelään: nouseeko pilvirintama rautatien yli. Jos tummat pilvet sitten ilmestyivät ja kaukainen jyrinä kuului, alkoi mummo kerätä meitä lapsia kasaan: kohta mentäisiin naapuriin, ukkosta pakoon! Joskus sattui, että ukkonen pääsi yllättämään ja alkoi salamoida. Silloin laskimme mummulle: "Salama! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi. Ei hätää, meillä ei ole kiirettä. Ukkonen on vielä kuuden kilometrin päässä." Öisin kun ukkosti, mummo makasi peittojen alla, pumpulitupot korvissa ja voivotteli.

Huvittavia muistojakin mummon ukkosenpelosta on. Nuorena veljeni innostui autojen moottoreista ja tekniikasta. Hän saikin äidiltä luvan ottaa pihalle seisomaan vanhan, hylätyn autorämän. Luvan saannissa helpotti äidin hoksaus: autossahan on neljä kumipyörää! Mummu tiesi myös, koska kumisaappaissaan koko kesän kulki, että salama ei iske kumisaapasjalkaisiin eikä autoon, jossa pyörien suojana kumirenkaat. Nyt nähtiin mummu viltti silmien suojana autossa ukonilmalla. Sittemmin äiti kyllästyi romuun ja hinautti sen pois. Mummulle sai riittää kumisaappaat.

Seurusteluaikoina mies saattoi minut autollaan, kuplavolkkarilla, kotipihalle. Kuhertelua jatkoimme usein aamutunneille. Eräänä kesäyönä satoi ja ukkosti, me istuimme autossa. Yhtäkkiä keittiön ikkuna rävähtää auki ja äiti sieltä huiskuttaa: "Avaa autonikkuna!" Harmistuneena veivaan autonikkunan auki. Äiti viattoman näköisenä kysyy: "Saako mummu tulla sinne auton takapenkille, pelkää niin ukkosta?" Nolotti.

Itselläni on yksi pelottava ukkosmyrskykokemus. Minä, mies ja tyttäret olimme matkalla Itä-Suomeen. Pysähdyimme Ristiinassa ja huomasimme lähelle osuvan Astuvansalmen esihistorialliset kalliomaalaukset. Päätimme käydä niitä katsomassa. Ajoimme opasteiden mukaisesti parkkipaikalle, josta lähti kiemurtelemaan luontopolku metsään, korkean kallion yli, kohti kallion toisella puolella sijaitsevia kalliomaalauksia ja Yöveden rantaa. Polun pituus oli 2,5 km suuntaansa. Päivä oli helteinen, aurinko jopa polttava, taivas sininen eikä sateesta tai ukkosesta tietoakaan. Tepastelin mukavilla Ecco-sandaaleilla ja tarkastelin samalla polkua, ei kai käärmeitä tai sammakoita näkyvissä.

Nousua oli koko alkumatkan, aikaakin kului. Huomaamatta oli mustia pilviä kerääntynyt taivaalle, päivä pimeni, jossakin jo jyrähteli, muutamia pisaroita putoili. Vanhempi tytär, kunnon partiolaisena, lähti juoksemaan edellämme, lupasi huudella, kun maalauksille saapuisi.

Rajuilma iski täydellä teholla: sade lankesi maahan kuin harmaa seinä, pystysuorasti alas taivaalta. Kastuimme saman tien. Salamoi ja jyrisi samanaikaisesti, jyrinä kertautui paukkuen kallioissa. Pelotti. Nyt oli käännyttävä. Mutta missä vanhin tytär? Mies lähti hän häntä hakemaan. Lähdin nuoremman tyttären kanssa polkua takaisin kohti parkkipaikkaa ja autoa. Sandaalit sanoivat lits, läts ja lipsuivat jaloissa puolelta toiselle. Riisuin ne, yhtään ei pelottanut käärmeet tai sammakoot, paljasjaloin oli helpompi laskeutua polkua, joka oli nyt muuttumassa vuolaaksi puroksi, jossa vesi omat uomansa etsien virtasi alaspäin.
Mies ja vanhempi tytär saavuttivat meidät pian. Tytär oli ehtinyt maalauksille ennen ukkosmyrskyä, siellä oli ollut katos, jonka alla pidellyt sadetta, kunnes isänsä oli tullut.

Parkkipaikalle päästyämme sadekin oli jo hellittänyt ja ukkonen. Olimme - niin märkiä kun vain voi olla! Kaikki vaatteet riisuttiin suoraan muovikasseihin ja sitten kuivaa päälle. Kun jatkettiin matkaa, totesin miehelle: "Astuvansalmen ukkonen sitten voitti meidät Ei nähty kalliomaalauksia!"
Ei niin, mutta muuta ei ukkonen voittanut: suhtaudun tuohon mahtavaa luonnonvoimaan vieläkin pelotta mutta kunnioituksella - siitä nauttien.

Ruusun ja pionin taikaa

Tytär ja vävy olivat Kevätpuutarhamessuilla ja pongasivat siellä haaveruusulta vaikuttavan "Kiss Me" -lajikkeen. Jota aloin välittömästi jäljittää lähiseudun puutarhamyymälöistä. Jonkin asian etsimisessä huomaan käyttäväni yhä enemmän ja enemmän nettiä. Googletan. Niin nytkin. Hetimiten löysinkin myymälän, joka ilmoitti nettisivullaan valikoimiinsa kuuluvan halutun ruususen. Jota lähdin noutamaan.

Vaaleanpunaisia "Kiss Me" -ruusuja muoviruukuissaan löytyikin, ja ostin niitä kolme kappaletta: yhden itselle, yhden kummallekin tyttärelle. Ostokseni jälkeen ruusupurkkeja ei kovin monta jäänyt myyntipöydälle, mieli olisi tehnyt ostaa niistäkin vielä jokunen. Mutta vähän haikeana sinne jätin. Sen sijaan ostin terhakkaan, tummanpunaisen tarhapionin ruususten seuraksi.

Hyinen halla on vierailut useasti viime viikkoina, öisin niin kuin konsanaan pahantekijä. Sille en ole halunnut uutuuksiani uhrata, joten taimet ovat odotelleet istuttamistaan suojassa ja lämpimässä. Tämä viikonloppu tuntuu hyvältä istutusviikonlopulta, säätiedot lupailevat lämpenevää, musta multa kutsuu taimitarhaajaa.

Eilen vein ruusuntaimen sen "löytäjälle", tyttärelle. Hän kertoi työtoverinsa kovasti samaista ruusulajiketta etsineensä eri puutarhamyymälöistä, tuloksetta. Lajike toki tunnetaan, mutta: "Ei ole, ei ole ollutkaan, ei ole saatu. Viime vuonna oli jokunen, nyt ei." Mielenkiintoista seurata, miten nämä kolme ostamaani selviävät, millainen ruusunen puhkeaa!

Entäs tummanpunainen tarhapioni, jokin erityinen syy ostoonsa? Kyllä. Miehen sukulainen, rouvashenkilö, on asunut vuosikymmenet naapurissamme. Hänen puutarhassaan on joka alkukesä kukkinut upea, tummanpunainen pioni, jossa kukat pienemmät kuin jalopionin. Hän, enkä minäkään ole osannut nimetä pionia. Hänelle alku tullut jonkin muun perennan myötä, pioni vain yksikertaisesti ilmestynyt, aloittanut kasvunsa jostakin juurenkappaleesta, multaan eksyneestä.

Rohkaistuin kysymään häneltä pioninalkua omalle pihalleni. Puutarhurit joskus yllättävän kitsaasti jakavat kasveistaan, mutta sain lupauksen kukasta, pienen alun sitten kun hän sitä jakaisi. Joka tapahtuikin samana syksynä. Istutin pionin olohuoneen ikkunan eteen, ruusupenkkiin (nyt ruusuja ei enää ole, talvi tappanut vuosi vuodelta). Penkistä versoikin seuraavana keväänä punerva pioninalku. Ja ilmestyi myös ainaiset rikkaruohot. Nuoremman tyttären poikaystävä (nyt vävy) on innokas kaiken vihreän ystävä. Ja oli myös innokas ilahduttamaan tulevaa anoppiaan. Oli huolellinen kitkijä. Niinpä hän kitki pionin pois. Muiden rikkaruohojen kanssa se hautautui silloiseen "lammenrantakompostiin". Joten se siitä pionista.

Toinen yritys. Taas pyyntö naapuriin, huvittunutta selvitystä edellisen kohtalosta, ja uusi pioninalku syksyllä, nyt talon seinustalle, päätyyn ja aurinkoon. Silloin en ymmärtänyt, että liian kuuma ja kuiva paikka pionille. Alku ei juurtunut, mitään ei ilmestynyt odottajalle.
Se siitä pionista. En kehdannut enää anelle uutta alkua.

Kolmas yritys. Naapuri myi talonsa viime kesänä, ja ajattelin yrittää vielä viimeisen kerran. Ehkä alku olisi nyt myös edellisiä isompi ja selviytymiskykyisempi, olihan naapuri muuttamassa pois, eikä uusia asukkaita surettaisi vajaus pionipenkissä. Alku tuli, samanlainen kuin edeltäjänsä. Istutin sen viime syksynä keväällä istuttamieni, surkeasti alkuun lähteneiden alepionien seuraan.

Nyt putkahtelee näkyviin muutamia hentoja pionin alkuja, mutta mikä niistä - jos mikään - on se haluttu, naapurista? Minäpä en merkannut alkuja, luulin tietenkin muistavani, mutta kun en muista! Tämä on ja tuntuu - traagiselta!

Olen yrittänyt selvittää, mikä lajike naapurin pioni on, ja oletan sen olevan tarhapioni. Joten nyt sitten ostin sellaisen, varmuuden vuoksi. Jos kaikki onnistuu, pihallani kukkii tummanpunainen, varhainen maatiaspionilajike, ehkä kaksikin - sitten joskus. On myös mahdollista, että sanon naapurin nuorelle rouvalle, aidan yli, puolihuolimattomasti: "Sinullapa kivan näköinen pioni. Luuletko, että siitä joutaisi alku, sitten joskus syksyllä..."