Paikasta toiseen

Miehen serkku, ystävättäreni, kutsui minut ja anopin (tätinsä) mökkeilemään pariksi päiväksi Keski-Suomen maisemiin. Ovat ahkerasti rakentaneet hirsihuvilaa, nyt ollaan loppusuoralla. Olen nähnyt kesäpaikasta vain kuvia; olo ja elo siellä ovat toisenmoista, emännällekin, verrattuna oman rantasaunamme lilliputtiuteen. Lisäksi heillä on pihalla ”pönttö”: iso palju, jonka vesi lämmitetään polttamalla puita paljun ulkopuolella olevassa tulipesässä. Siinä on tarkoitus myös köllötellä.

Perjantaina kotiudutaan, lauantaina körötellään kohti Hartolaa, jossa miehen pelimannikaverilla vaimoineen mökki ja siellä jokakesäinen pelimannitapaaminen soiton, saunomisen ja hyvän syötävän merkeissä. Kiire on, mitä inhoan, mutta vaa’assa painaa enemmän ystävien tapaaminen ja se mukava yhdessäolo.

Juhannusmielellä

(Juhannuskokkomme (iso nuotio!) rätisee ja kipunoi.)

Onko mahdollista muokata tulevaisuutta, elää tulevaa ? On se, haaveilemalla tuleva tapahtuvaksi. Laatia mielessään käsikirjoitus, jota sitten elämä elettäessä noudattaa tai sitten ei. Hyväksi havaittu traditio suunnitellaan samanmoiseksi, ehkä tarkentaen joitakin yksityiskohtia.

Näin tapahtui juhannuksenakin. Se mitä oli suunnitellut, pääosin toteutuikin ajatellun lailla ja kaikki sujui mukavasti. Oli juhla ja juhannus.

Sää suosi tänä vuonna. Ei ollut hellettä, mutta aurinkoa riitti joka päivälle, sadetta ei yhdellekään. Yö oli yötön, vaikka sitä ei kokonaan valvottukaan. Pieni tuulenvire piti hyttyset, nuo iki-inhot, "vainminuajatkuvastipistävät" loitolla. Tarjottava riitti ja pienet ja suuret olivat tyytyväisiä. Raparperimehu tosin sai kaikki janoisiksi ja loppui kesken. Makkarasoppaa osasin keittää juuri sopivasti: sopan loputtua kaikki olivat kylläisiäi. Anopin sämpylät syötiin viimeiseen sämpylään, jatkoksi paikallista Sistosen kauraleipää ja vielä jatkoksi kaupan esipaistettuja patonkeja. Tummana leipänä juhlivat myös lomapaikkakunnan limput.

Juhannusillan lohen suolaus onnistui, samoin vävyn lohen savustus. Vihannesten grillaus kera pihvien sujui toiselta vävyltä. Uudet perunat pesi tytär puti puhtaaksi, makoisaksi popsia, Salaatit, pöydän kattaus ja moni muu toimitettava juhla-askare ja minulle ja toiselle tyttärelle. Suklaakakku oli suussa sulavaa ja Ukon ehdotonta herkkua: - Eikö sitä ole yhtään lisää? Makkaraakin meni – tytär oli valinnut erilaisia makkaroita maisteltaviksi.

Mies oli suunnitellut viikonloppuna suvisaunan pystytystä. Suunnitelmiin tuli nyt muutos. Västäräkkiparikunnalla oli pesä saunan seinähirsitapulissa, joten meidän saunaprojektimme siirtyy odottamaan lintujen oman projektin onnellista päätöstä. Saunan sijaan mies korjaili vanhasta astianpesupöydästä ulkokäyttöön sopivaa. Joka sopikin minulle: astioiden pesu kuperalla ja kiikkuvalla ulkopöydällä tulee siis loppumaan! Hurraa sille! Juhannusillan vihdat mies kävi sitomassa. Ja hakkasi saunapuiden melko olematonta pinoa vähän korkeammaksi.

Kuultiinko järven rannalla toivottua haitarimusiikkia? Kyllä, vaikkei ihan kaikkea toivomuslistalla olevaa. Kesäillan valssi kuitenkin, se tärkein. Ja sitten radiosta (siitä anopin vanhasta, ostettu 60-luvun lopulla) ensimmäisen kerran tänä kesänä: ”Summer time and the living is easy…” – Nyt ollaan hiljaa ja kuunnellaan, sanoin lapsille siinä ympärillä.

(Ukon juhannuseleganssia: pusakka, farkkushortsit, pitkät kuviokalsarit, niiden lahkeiden yli vedetyt sukat - sekä mummun Aino-tossut!)

Juhannusiltana nuotio kasvoi kokoksi ja kaikkien ihailemaksi. Ja lämmitti mukavasti kylmäksi viilenevässä kesäyössä. Kuten kylmä valkoviinikin. Kokon hiipuessa raukenevat ihmisetkin lapsesta mummoon, minuun: koko kaksitoistapäinen juhlijajoukko lähti näkemään juhannusunia. Jään pihalle viimeiseksi. - Eikö tämä olekin onnea? mietin. – Tämä, että kaikki menee niin kuin tarkoitettu on, tämä kesän juhlakin, hiljalleen, ilman sen kummallisempia kiemuroita tyyntyy yöksi, jo kohta aamuksi. Vielä tirkistelen sananjalkapusikkoon päin. Ihan kun siellä sananjalka kukkisi! Ja päätän: - Kyllä se kukkii, näen sen omin silmin - ja sielun!

Pian on juhla ja juhannusilta

Mökille mukaan:

Kirjoja: Kirjoittamisen aika, Eeva-Liisa Mannerin kirjeitä 1963-1969, toim Tuula Hökkä, Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot!, romaani Aino Kallaksen nuoruudesta, Luis Bromfield: Sateet tulivat, romaani Intiasta (monta kertaa vuosikymmenten aikana luettu). Dekkareita luen myös; niitä löytyy Mikkelin kirjakaupoista.

Syötävää kahdelletoista hengelle: makkarakeitto päivällä, juhlasyötävää illalla. Lohi on suotaantumassa, mäti otetaan pakastimesta, pihvit grillataan, kasviksetkin. Salaatteja, juustoja, hyvää leipää. Ruokaryyppy, viiniä, raparperimehua. Kahvia, suklaakakkua, mansikoita ja kermavaahtoa, konjakki. Toisena päivänä kanaa, sitten proosallisesti jauhelihaa ja makaronia, Kahvia, pannaria, raparperipiirakkaa ja tiikerikakkua.

Lakanoita, tyynyliinoja, pyyhkeitä. Ja kirpputorilta löydetty pieni puulaatikko, lintu koristeenaan. Sekä paljon muuta. Liian paljon, sanoo mies.

Juhannukseen sopivia säveliä mies harmonikalla soittelee: Meren aalloilla, Kesäillan valssi, Suvivalssi. Lauletaan ” Kai muistat, kannella kun fregatin, kai muistat, kannella kun fregatin me haaveksimme ja laulelimme, kun harmonikka kutsui tanssihin.” Järvi vieressä on niin pieni, että tuskin fregatti siinä edes kääntyisi, mutta soutuvene kylläkin. ”Tämä venheeni ei ole linnunluust’, kaaripuut on taivutettu tammipuust’ ” Ystävän laulu, Lokki.

Nuotio kohoaa pieneksi kokoksi, sen ympärille keräännytään laulamaan, juttelemaan. Jos kesäyö tuntuu liian viileältä, haetaan filtit ympärille. Ollaan vaan ja katsellaan nuotion kipunoita. Kuunnellaan luonnon omia öisiä ääniä. Valkoviini viilentyy kesäyön viileäksi, sopivaksi.

Sananjalkoja kasvaa mökin ympärillä; ennen nukkumaanmenoa varmistetaan, että ne kukkivat – kukkivathan?

METSÄN VAALEA TYTÄR

Eikö juuri eilen

metsän vaalea tytär viettänyt häitään,

ja kaikki iloinneet?

Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde,

hän oli salainen polku ja naurava pensas,

hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö.

Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi,

sillä hän oli metsän vaalea tytär;

hän oli lainannut käeltä soittimen

ja hän kulki soitellen järveltä järvelle.

Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,

ei ollut maan päällä yhtään onnetonta:

metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä,

hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet,

hän on kalpea ja herättää kaikki himot.

Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,

seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä

ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä

ja katajat niin iloisina päivärinteellä,

ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin.

Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin,

kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään,

ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.

Edith Södergran: Kultaiset linnut, s. 52-53, (Karisto 1990, 2. painos)

Nyt on kesäviinin aika

(Ukko kiikkuu Maijahalosen kiikussa, mietiskellen.)

Lapset on hoidettu, tytär ja vävy saapuneet onnellisesti kotiin. Mummu nukkunut rauhallisesti yön omassa kotona (kahdesta kahdeksaan). Huh, huh!

Puppelin, Ukon ja Maijahalosen kanssa puuhailu on mukavaa, useimmiten he itse keksivät omat leikkinsä ja mummulle jää vain tarkkailijan rooli. Ja riitojen ratkaisijan. Joka voimia kysyykin, sillä osapuolet äänekkäästi solvaavat toisiaan, peräävät omaa syyttömyyttään ja huutavat toisen syyllisyyttä. Tämän kaiken keskellä on oltava aikuinen: riidat pitää sopia oikeudenmukaisesti, ehdottomasti. Ja niin, että riitelijät ymmärtävät, miten tässä näin kävi ja miten tästä selvitään. Tosin tovin kuluttua he eivät muista koskaan riidelleensäkään. Ollaan taas parhaimmat ystävät.

Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Päivä kuluu: valmistan ruokaa, tarjoilen sen ja siistin jäljet. Aamutoimet, iltatoimet: suihkut, hampaat, lukemiset. Puhtaat vaatteet, likaiset vaatteet. Pesu, kuivatus ja viikkaus. Maijahalonen nukkuu ”tietysti” ensimmäisen yön omassa sängyssään, muut yöt mummun vieressä. Yhden yön sängyn jakaa kolme nukkujaa: serkku Hääpuku on ollut Maijahalosen leikkikaverina ja haluaa jäädä yökylään. Maijahalonen putoaa sinä yönä sängystä, pehmeästi. Mummo kuiskaa kiipeämään ylös ja jatkamaan unta. Näin heti tapahtuukin. Aamuyöstä Hääpuku talutetaan pisureissulle: päivän leikkien ja jännityksen sekä iltajuomisen aiheuttama ”vahinko”-vaara torjutaan etukäteen. Kissat ovat omatoimisia: makuuhuoneen ikkuna on nyt auki öisinkin kissanmentävän verran, siitä Pilvi ja Nökö yön pompottavat. Sisään, tömps! Ulos, krats! Sama uudelleen ja uudelleen tasaisesti koko yön. Ja kaikkina kolmena yönä.

Kaiken tämän todellisen elämän ohella ehdin sukeltamaan kirjan fiktioon: sain luettua Hiljaisen tytön (Peter Høeg) loppuun. Luin pätkittäin aina kun tuli pienikin tilaisuus: kun lapset leikkivät leikkejään, tai valvoin ulkona Maijahalosen puuhailuja, illalla lasten nukuttua (luin pienesti, väsytti!).

Taitavasti kirjoitettu kirja. Se tunne jäi päällimmäiseksi. Taitavan, älykkään kirjailijan kirjoittama teos, jossa tekijän tietämisen kirjo tarjoillaan lukijalle: musiikki, psykologia, uskonto… Umperto Ecokin (Ruusun nim) tiesi, mutta hänen tietämisensä tuli syvemmältä, mielestäni, sai kuuntelemaan ja sanomaan: - Ai niinkö? Mielenkiintoista, kerro lisää!”
Tätä kirjaa lukiessa tietämättömyyteni tuntui – saamattomuudelta (ties vaikka onkin!).

Kasperin, päähenkilön, juoksu vahingoitettuna, vaaroista selviten vammojaan pidellen läpi Kööpenhaminan, liian uskomatonta tieteisseikkailuunkin, vai onko koko kirja parodiaa? Olenko – hoksaamaton? Teos on unenomainen, surrealistinen ja monitasoinen. Miettien luettava, johon minulla oli mahdollisuus vain kirjan alkuosaa lukiessa. Ehkä otan kirjan uudelleen luettavaksi, ehkä en. En voi sanoa ehdottomasti - en. Ei merkityksetön lukukokemus, ollenkaan.

Sitten tapahtui ihan mukavaa, yllätys. Olen lahjoittanut tyttärelle monta metriä kirjoja, ihan hyviä, mutta itselleni ei elintärkeitä (niin kuin luulin). Näiden joukosta etsin Hiljaisen tytön jälkeen jotain lukemista. Hain kuin viinipulloa viinikellarista (tällä kielikuvalla on merkityksensä!). Kuljetin sormea kirjarivejä pitkin…edestakaisin…mitä valitsisin? Ojensin sormen ja vedin ulos hyllystä - Joanne Harris: Kesäviiniä. Ja olin mennyttä! Olin lukenut kirjan, kevyesti, heti sen ilmestymien jälkeen, mutta en ollut ymmärtänyt sitä. Joskus käy niin. Ehkä olin ollut kiireinen, todennäköisesti hyppinyt joidenkin kohtien yli (anteeksiantamatonta). Ehkä elin silloin talvikautta, olin horroksessa ja palelin.

Tässäkin kirjassa matkataan jopa astraalitasolla, epätodellisesti, mutta nyt hellien ja ymmärtäen. Kiedotaan lukija hedelmien, marjojen, mausteiden, juuresten ja kukkien aisteja hivelevään maailmaan. Puutarhaunelmiin. Pieni on suurta, rakkaus ja huolenpito kasvattavat kasvit – ja ihmiset. Kirjailija sen tarjoilee ja nyt en tunne huonommuutta vaan - kiitollisuutta!

Onnistuin - tuli pannukakku!

(Puppeli ja Maijahalonen kesätunnelmissa)

Käykö muille koskaan, niin kuin minulle muinoin, että pannukakkua paistaessa tulos on todella – pannukakku? Näin tapahtui minulle useasti melko tuoreena vaimona ja äitinä. Milloin taikina kupli uunissa jättikuplin, milloin litistyi sentin kerrokseksi, jämähti vuokaan niin, että vain liottamalla ja raaputtamalla sain astian puhtaaksi. Katsoin keittokirjasta teko-ohjeet, yritin niiden mukaan, en onnistunut. Muistan, että joskus lisäsin jauhojen määrää, sitten taas vähensin, laitoin useamman kananmunan kuin ohjeessa, palasin ohjeen munamäärään. Kuitenkin: olin surkea pannukakun paistaja! Kunnes

tutustuin ystävättäreen. Pannukakku oli pidetty lasten ja aikuisten herkku heidänkin perheessään. Mutta mitä kummaa! Ystävättären pannukakku oli ihan toisenlainen kuin omani. Sopivan kiinteä, vaaleanruskeankultainen, mehevä, palat nousivat paistoastian pohjalta kokonaisina, sievinä, suorakaiteen muotoon leikattuina. Jos joskus olisin saanut maistaa pannukakuksi paistunutta pannukakkua hänen luonaan, mutta ei. Millaisella ohjeella onnistutaan 100 %:sesti?

Ystävätär ei ole koskaan pihistellyt eikä salannut hyviä reseptejään, niinpä nytkin sain ohjeen, jolla siitä lähtien olen paistellut pannukakkua ja aina onnistunut. Samalla reseptillä paistan onnistuen myös räiskäleet.

Mirjan pannukakku

1 l maitoa

3 munaa

4 dl vehnäjauhoja

noin 1 rkl sokeria

noin 1 tl suolaa

Aloitus: leikkaa noin 50 g voita uunipellille, laita pelti uuniin ja lämpö noin 200 °.

Sinä aikana kun uuni lämpiää, sekoita (vatkaa tasaiseksi) maito, munat, vehnäjauho + lisää sokeri ja suola. Kun voi on sulanut pellillä, saanut hiukan ruskeaa väriäkin, ota pelti pois, kallistele peltiä niin, että se rasvautuu tasaisesti. Kaada taikinaseos pellille. Pelti uuniin (keskelle tai alas). Aikaa paistamiseen varataan noin puoli tuntia tai vähän yli. Näet kyllä, milloin pannukakku näyttää kypsältä. Et epäonnistu koskaan (paljon luvattu mutta näin on!)!

Nautitaan tähän aikaan kesästä esim. raparperihillokkeen kanssa kera jäätelön tai vaniljakastikkeen tai kermavaahdon; voidaan nauttia myös kera päälleripotellun sokerin tai ilman sitä.

P.S. Pannukakkutaikinan voi antaa levätä hetken; itse en yleensä anna, hyvin ilman lepoakin onnistuu.

Tätä tarjoan

Kuopus oli alle kouluikäisenä viikonloppuvierailulla kummitätinsä, joka myös sisareni on, ja serkkujensa luona. Täti koetti parhaansa mukaan tehdä kummilapsensa olon mukavaksi, ettei koti-ikävä pääsisi vaivaamaani. Päätti tarjota lapsen lemppariruokaa. – Tehdään nyt jotain oikein hyvää ruokaa, hän sanoi. – Mitähän se voisi olla? Tyttäreni oli vastannut epäröimättä: - Venäläinen stroganov.

Voi kummitädin ihmetystä! Hän oli odottanut ihan toisenlaista ruokatoivomusta: spagettia ja murukastiketta, lihamakaronilaatikkoa, lihapullia tms. tavalliselta lapsen mieliruoalta kuulostavaa.
. – Ai, että venäläistä stroganovia? Millaista se sitten enää onkaan?

Se on tällaista (ohje jostakin lehdestä 70-luvun lopulta).

Pietarilainen (sanomme aina venäläinen) stroganoff

noin kuudelle tai suuremmallekin joukolle:

1 kg naudanfilettä

1 dl kasvisöljyä

4 dl smetanaa

1 rkl väkevää sinappia

1 tl mursk. mustapippuria

1½ tl suolaa

1 hien. sipuli

400 g tuoreita herkkusieniä

suolakurkkuja

- Liha suikaloidaan ja ruskistetaan öljyssä (joskus olen käyttänyt voitakin) ruskeaksi. Lihapalat nostetaan pataan/kasariin/kattilaan. Loput öljystä kuumennetaan ja lisätään sinappi, sipuli + sienet. Haudutellaan hetki. Kaadetaan lihojen päälle. Maustetaan suolalla, mustapippurilla ja smetanalla. Meillä mies inhoaa sipulia kaikissa muodoissaan, (ei ymmärrä, mistä hyvästä jää paitsi!) hänelle teen sipulittoman version.

Olen myös joskus paistanut sienet erikseen; neste haihtuu niistä silloin paremmin, samoin sipulin voi kuullottaa erikseen. Juhliin (konfirmaatio, lakkiaiset) olen ruskistanut lihat, sipulit ja sienet + sinapin etukäteen, mausteetkin; juhlapäivänä kuumennan padan ja lisään smetanan (kermaakin voi käyttää).

Päälle kuutioituja herkkukurkkuja.

Tarjoillaan kera suomalaisten perunoiden.

Alkupalat

Olen lukenut Hiljaista tyttöä (Peter Høeg) nyt noin 200 sivua. Se etten ole lukenut kirjaa kokonaan, saman tien sen käteen otettuani, on tavatonta itselleni. Että näin on, siihen löytyy selitys: tarkoituksenani oli lukea teos ensimmäisellä lomaviikolla, kesämökillä. Ajatus, joka minun olisi pitänyt oivaltaa mahdottomaksi toteuttaa, olihan mukanani tytär ja kolme lastenlastani sekä anoppini, ja päätarkoituksenamme oli tehdä mökillä jonkinlainen kesäsiivous. Joka toteutuikin. Hiljaiseen tyttöön sukelsin vain sadan sivun verran.

Nyt kotonakin olen lukenut vain – pätkiä. Enkö siis pidä kirjasta? Päinvastoin, se kiehtoo minua, haastaa kaikki aistini toimimaan, kuten mielestäni hyvän kirjan tuleekin. Se ei ole tavallista arkiruokaa, vaan jotakin monimutkaisempaa, johon tutustutaan maistelemalla, tunnustelemalla, pitämällä taukoja ja uudelleen maistamalla samasta kohtaa kuin aikaisemminkin, etsiä tuttu makutuntemus, mukana jotain joka jäi ensi maistamalla huomaamatta, ottaa tuo uutuus kielenkärjelle ja makustella.

Kirjan päähenkilö on Kasper Krone, klovni ja pelimies, musiikin rakastaja. Hänellä on kyky kuulla maailma ääninä, kaikilla on oma sointinsa. (Mikä rikkaus ja taakka!) Hän etsii tyttöä, KlaraMariaa, jonka ominaissointua Kasper ei kuule koska sitä ei ole, on vain täysi hiljaisuus, hiljainen tyttö.

Kasperin hahmossa on ripaus yksityisetsivä Philip Marlowea, tuttua Raymond Chandlerin kirjoista, esim. Syvä uni ( ja kirjan pohjalta tehdystä elokuvastakin). Molemmissa sankareissa on samaa heikomman puolelle asettumista, oikeamielisyyttä, piilevää ritarillisuutta. Monikerroksellinen kirja muistuttaa siis dekkariakin. Se kuljettaa mieleen muunkin muistuman vuosien takaa: tieteiselokuvan Blade Runner (suomeksi Metropolis 2020), ohjannut Ridley Scott. Hiljaisen tytön maanjäristyksen jälkeisessä vetisessä Kööpenhaminassa on jotain samankaltaista kuin Blade Runnerin synkässä, ikuisen sateeen vaivaamassa tulevaisuuden Los Angelesissa.

Kirjassa musiikki soi kaikkialla, maailma on ääntä ja sen kaikua tulvillaan, kaikki soi jossakin sävellajissa, riitaisessakin. Kasperille yksi musiikinmestari on ylitse muiden: Bach ja hänen teoksensa.

Jos lukisin kirjaa Bachin Chaconnea kuunnellen, avautuisiko se minulle helpommin? Yhdistäisinkö lukemiseeni musiikinkuuntelun, ne sävelet, joista kerrotaan sanoiksi kirjoitettuina kirjan melkein joka sivulla. Olisinko kuin Kasper: kuuntelisin ja kuulisin? Tämä tekstin ja musiikin vuoropuhelu ehkä lahjoittaisivat minulle tavoittelemani ymmärtämisen? En tiedä, mutta taidan kokeilla.

Ja jatkaa lukemista…

Kirjassa Kasper pyynnöstä rukoilla, että saisi jotakin: ”Ei ainakaan toisia nuotteja. Voi rukoilla vain, että osaisi soittaa mahdollisimman hyvin ne nuotit, jotka on saanut.”

Valkoiset ruusut

Eilen ukosti alkuyöstä. Maailma ei ollut synkkä, ei musta vaan kellanhohteinen. Salamat välähtivät tikareina maata kohti. Yksi pamahti ilmassa kultapalloksi. Laskin neljään, sitten jyrähti. Asetuin nukkumaan ilmoja kuunnellen. Satoiko ollenkaan? En tiedä, nukuin. Aamulla ulkona: juhannusruusu oli säilyttänyt kukkansa. Jos satoi, vettä oli tullut vain nimeksi.

Valkoiset ruusut, valssi, kesämusiikkilistaltani, muutama säkeistö:

”Silmies loisteen, kun ens kerran näin,
minä nuoruutes, kauneutes lumoihin jäin.
ja juhannusvalssihin, sinut kun hain,
niin hiuksiltas valkoisen ruusun sain.

Suvessa suurin on juhannus juhla,
elämä meillä myös parhaimmillaan.
aurinko lämpöä, valoa tuhlaa,
valkeat ruusut ne tuoksuu vaan.

Muistathan tyttöni arkiset päivät,
ruusujen tuoksun vie kauaksi pois.
jäljelle rakkaus, kiintymys jäävät,
niinhän oi valkea ruusuin mun.”

Kadotettu löytynyt - odottamaton syntynyt

On tapahtunut kummia. Kadotettu, etsitty vaan ei löydetty on ilmestynyt! Huomaamatta se oli asettautunut eteisen pöydälle, sievästi vinottain. Siinä sen näin, Peter Høeg: Hiljainen tyttö.

- Kuka tämän kirjan on tähän laittanut?

- Minä, huikkasi mies jostakin.

- Mistä ihmeestä sen löysit? kysyin. – Olen etsinyt sitä viikkotolkulla, ja ihan joka paikasta.

- Et kuitenkaan penkonut niitä muovipussejasi, joita oli vaatenaulakon alla, lattialla.

(Valitettavasti siellä OLI ollut useita pussukoita: lapsille kirppistuliaisia, omia kirppishankintoja kotiin, mökille, varastoitavaksi tarkoitettua, kaikenlaista.) Mies oli ”haamutellessaan” (järjestellessään) tutkinut kaikkien kassien sisällöt ja löytänyt kirjan.

Miten kirja oli joutunut ihan väärään seuraan, muovipussiin eteisen lattialle? Muistan, että keväällä olin lapsenlapsia hoitamassa pitkälle yöhön. Silloin olen ottanut kirjan mukaani ajatellen lukevani sitä illalla, lasten nukahdettua. Aloittamattomana se on kuitenkin kannettu takaisin kotiin muovipussissa, asetettu tärkeiden hankintojen joukkoon lattialle – ja unohdettu saman tien sinne. Hain kirjaa sittemmin kaikista niistä paikoista, joista kadonneen kirjan oletan meiltä voivan löytyä, tuloksetta; pusseja en tutkiskellut. Nyt kirja sitten löytyi, sopivasti kesäloman alkuun. Kaikella taitaa olla tarkoituksensa, katoamisillakin!

Muutakin, minulle ymmärtämätöntä on syntynyt.

Ostin keväällä Tampereelta (”kässäpäiväretki”), kirpputorin kylkiäisenä olevasta kukkakaupasta passifloran. Kukkia oli muutama: kummallisia, valkovuokkomaisia, pieniä. Aivan erilaisia kun olin katsonut esim. Haavettaren blogissa. Myyjämies neuvoi asettamaan valoisaan ja kastelemaan ”tavallisesti”, kyllä kukka sitten oikeanlaisena kukkisi. Niin kuin kukkikin! Muutamia suuri, valkoisia kukkia on ollut iloksemme. Ja mies, niin kauneutta ymmärtämätön (anteeksi, ehkei olekaan, ollenkaan, mutta vain jotenkin joskus niin tuntuu!), sanoo: - Enpä ole nähnyt noin kauniskukkaista kasvia aikaisemmin!

Nyt ensimmäisen, oikeanlaisen kukan kuihtumiskohdasta roikkuu vihreä – hedelmä? Vai mikä se on? Mitä sille tehdään, annetaanko vain köllötellä? Olen ymmällä.

Karuselli pysähtyi ja mitä sitten tapahtui...

Puppeli ja Maijahalonen viime kesänä rantasaunalla.

***

Kesä on meillä tässä ja nyt. Enää ei haikailla: se on tulossa, se kurkistelee, se piipahtaa. Ei, se nyt kaikkialla ympärillämme. Olemme täynnä kesää.

***

Olen ollut kiireen karusellissa: ylös ja alas, ympäri ja eteenpäin! – Seis! Näin huusin, kun sain luvan niin huutaa. Karuselli pysähtyi kertarysäyksellä ja minä putosin. Pehmeä ruoho otti minut lempeästi vastaan. Aistin tuoksut, värit ja olemassaolon. Alkoi kesäloma.

***

Nuuskun, nuuskun nuuskutan. Silmiäni siristän. Tää olento tukeva talven kestänyt, kalpea on ja heikko edessä kaiken sen hyvän, minkä luonnolta lahjaksi saa, vahvistuksekseen.

***

Sisällä kuljen kaaoksen keskellä. Koti huhuilee: - Hei siistijä, missä on imurisi, ämpärisi, lastasi, pesuaineesi? Missä silitysrautasi, miksi mankelisi on hautautunut puhtaiden pyyhkeiden ja lakanoiden alle? Parittomat sukat, orpoina etsivät toisiaan, onko tässä mitään mieltä? Älä näytä meille kieltä! - Voi koti, luulin sinun olevan ystäväni, ymmärtäjäni, nyt olet soimaajani. Sun kyllä haluan näyttävän somalta, ikiomalta. Kunhan toipunut olen kieputuksesta, karusellin riepotuksesta, sitten käyn sinua paijaamaan, hieromaan ja hinkkaamaan! (Et kuule kuinka kuiskaan tässä: ensi viikolla oon pari päivää karussa, rantasaunan savussa!)