Kipuan ylöspäin

Kun vuoren kokoiselta tuntuva kivi molskahtaa vedessä lähellesi, olet varassa upota itsekin. Mitä lähempänä ole kiven putoamispaikkaa, sen korkeammat aallot. Olet onnellinen osatessasi uida ja luovia – ja niin sinnittelet pinnalla ja pärjäät. Näin minulle on käynyt tässä Jokelan joukkomurhassa. Arki ei ole ollut entisensä, mieli on käyttäytynyt niin kuin on halunnut: kelannut tapahtumia edes takaisin, kysellyt Miksi? -kysymyksiä, kantanut huolta läheisten selviytymisestä.

Kaikenlaista touhua olen itselleni yrittänyt kerätä, niihin rakkaimpiin en ole pystynyt keskittymään vielä kunnolla. Kirjaan tarttuminen on nyt turhaa: keskittyminen on vaikeaa, ajatus karkaa omille teilleen. Tänne blogilleni teen tuloa. On niin paljon, josta haluaisin kertoa/”puhua”, mutta en tässä foorumissa voi. Työpaikallani psykoterapeutit, jotka olivat työskennelleet Myyrmannin ja tsunamin jälkeisten traumojen kanssa, kuuntelivat tuntojamme ja auttoivat yhden iltapäivän.

Vain muutama sata metriä kotoa ja olen surmapaikalla. Siellä ovat lapseni käyneet koulua, mieheni ja minäkin. Nyt siellä opiskelee sukulaisten ja tuttavien lapsia ja nuoria. Ovat koonneet jaksamisensa ja palanneet taloon, josta ammutuksi tulemista peläten pakenivat, ja jonne taakseen jättivät ammutut toverinsa. Jotkut pystyvät kohtaavat tapahtumat jo nyt ja harjoittelevat arjen kohtaamista. Osalle tapahtunut voi aiheuttaa oireilua vasta vuosienkin jälkeen. Hoitamista tarvitaan. Psykiatri on koululla joka päivä toistaiseksi, ehkä muutaman vuoden.
Suurin osa opettajista jaksoi palata työhönsä, poissaolevia sijaistetaan osin kunnan muilta kouluilta. Työtoverini jatkaa oman työnsä ohella surmatun rehtorin kemian kurssin loppuun.

Ja ampuja. Mitä hänelle tapahtui ennen surmatöitä? Milloin lahjakkaasta ja herkästä lapsesta kasvoi näin äärimmäisyyksiin ja toivottomuuteen päätyvä nuori ihminen? Miten hänen perheensä ja alakouluikäinen pikkuveljensä tulevat selviytymään?

Lumi tuli ja meni, joulutähdet (olen ripustanut niitä lisää) palavat kodin ikkunoissa. Viikonloppu on ollut monelle perheelle hyvästijättöjen aika. Olohuoneen pöydälle on asettanut muutaman punaisen ruusun: rakkaus, elämä ja toivo. Ostin muutakin. Jouluruusun, vielä hennon ja nuppuisen. Kasvua kylmän ja kolean keskelle.

- Puhukaa! kehottivat kriisityöntekijät. Kyllä minä puhun, aina kun jaksan. Aina ei jaksa, ei ainakaan vastata uteluihin. Heille, joiden tiedän tätä lukevan, kerron mieluusti, mitä voin ja miten voin. Jatkan ylöspäin.

Pala palalta

Viikonloppu tulossa. Sellainen ihan tavallinen. Ainakin melkein. Onni on tavallinen arki. Onni on kun ei tapahdu mitään paitsi arjen rutiinit. Ne, jotka antavat turvallisuuden tunnetta ja joita suorittaessani saatan uskaltautua pysähtymään ja katsomaan poispäin: ulkona on pikku pakkanen, ohut pölylumen kerros maassa peittää nekin lehdet, jotka jäivät haravoimatta. Ilmaa on helppo hengittää, sen sopiva raikkaus ja kirpeys herättelevät.

On vapaa perjantai. Keitän kupin kahvia, juon sen olohuoneessa aamun valkenemista katsellen. Sitten aloitan. Ensimmäinen joulusiivoukseni: keittiön kaapit (ainakin jotkut niistä). Kyllä tämä tästä. Elän.

Särkyneitä

Kaksi lastenlastani käyvät koulua ala-asteella, jonne pakenevia nuoria juoksi ja jonne heitä evakuoitiin yläasteelta ja lukiosta. Nuoret pakenivat myös kirkkoon. Se sijaitsee tien toisella puolella. Kun kriisi oli menossa, ala-asteen oppilaita ei päästetty kotiin yksin, vaan vanhempien piti noutaa lapsensa. Tyttärentytär soitti kännykällään paniikissa äidilleen, että ”Meitä ei lasketa pois täältä!” Isä kiirehti hakemaan lapset.

Ystävättären (miehen serkku) pojat pelastuivat, vaikka ”läheltä piti”. Toinen pakeni ikkunasta luokasta, jonka lukittuun oveen ammuttiin ja jonka (luokan) ulkopuolelta käytävästa osa uhreista löytyi. Toinen oli juuri saapumassa ruokatunnin jälkeen takaisin kouluun, kun kaksi toveria juoksi ulos ja huusi:"Älä mene, siellä ammutaan!"
Miehen toisen serkun tytär oli ammuskelun alkaessa välitunnilla, ulkona. Rehtorin kuulutus kehotti oppilaita luokkiin, mutta tyttö pakeni koulusta juoksemalla. Satoja oppilaita lukittautui luokkiin. Pelkäämään ja odottamaan. Oman kylän nuoria, tuttavien ja tuttavien tuttavien lapsia ja lapsenlapsia.

On maanantai. Tyttärenpoika ei halua tulla koulun jälkeen tyhjään kotiin. Tyttärentytär kirjoittaa ”meseen” nimimerkkinsä jälkeen tekstin: ”7.11. en unohda sitä koskaan”. Luonteeltaan hän on hiljainen ja mietiskelevä. Perhe elää kokonaisena, mutta ymmällään ja suruissaan. Heidän naapuriperheensä suree vaimoa ja äitiä.

Koetan tukea kaikkia läheisiäni. Käsittämätön tämä tapaus on.

Pimeää aikaa

Ripustin pari viikkoa sitten keittiön ikkunaan joulutähden. Joulutähden valon on tarkoitus johdatella ajatuksiamme kohti toivoa ja rakkautta. Kohti joulun ja lämmön aikaa.

Olen pysähtynyt, sielua jäätää. Sisältäni hohkaava kylmyys pyrkii ulospäin; tunnen sen väristyksinä ja paleluna, tutisen. Elän perheineni hyvin lähellä tätä oman paikkakunnan tuskan ja avuttomuuden aikaa, viime keskiviikosta alkanutta. Sukulaisiemme ja tuttaviemme yläaste- ja lukioikäiset nuoret olivat sisällä koulussa, he kaikki selvisivät. Fyysisesti. Tapahtuneesta henkisesti selviäminen ei ole vielä kuin aluillaan.

Läheisistä vaikeinta on tyttäreni perheellä. Naapuriperheen äiti menehtyi yrittäessään auttaa, lapsenlapseni koulu- ja leikkitoveri menetti äitinsä. Lasten "Miksi? Miksi juuri minulle kävi näin?" -kysymyksiin ei ole helppoa vastausta, on myötäelämisen ja lohduttamisen hetki.

Tässä tapahtuneessa on vain uhreja. Tässä tapahtuneessa on vain surua ja menetystä kaikilla.

Tästä lähdetään eteenpäin. En ota joulutähteä pois ikkunasta.

Mukavaa

On perjantai ja marraskuun alku. Istun olohuoneessa ja juon kahvia. Porkkanasämpylä on lämmitetty leivänpaahtimessa. Pöydälle olen sytyttänyt kynttilän. Rauha on laskeutuneena kodin ylle. Hengähdän syvään ja otan rauhan vastaan myös omaan mieleeni.

Olohuoneessa on kolme isoa ikkunaa. Katson ulos, pihalle. Sininen taivaankupu, vinot auringonsäteen kultaavat naapuritalojen seiniä ja kattoja. Katson kaikkea tarkasti. Ruoho on elinvoimaisen näköistä, kukkapenkkien perennat kukkimisien jäljiltä. Talon seinää nouseva piippuköynnös havisuttaa sydämenmuotoisia lehtiään, on lähellä aika täydelliseen lehdettömyyteen. Liikettä kaukana taivaalla: varisparvi kiertelee ja kaartelee. Pihalle lentää yksinäinen talitiainen. Se hypähtelee grillin reunalla. Haistaako talitintti? Haistaako se ehkä talipisaran, grillauksesta tipahtaneen? En tiedä.

Tiedän mitä on aika,

tiedän mitä on kaipaus.

Tunnen sinut, suuri Ilo

ja sinutkin, suuri Suru.

Kaipaava saa lohdun,

onnellista ei rangaista.

Voi tunnustaa: on hyvä nyt.