Retkellä menneeseen maailmaan

Teimme työtovereiden kanssa kulttuuriretken Tuusulan Rantatien maisemiin, samalla vietimme joukosta eläkkeelle jäävän läksiäisiä.

Retki alkoi Taidemuseo Martta Wendelinistä, jossa katselimme Tove Janssonin maalauksia ja piirustuksia. Töidensä värit, mystisyys ja kepeä kätensä puhuttelivat. Kätensä, joka käytteli ahkerasti palettiveistä elävän maalauspinnan synnyttämiseen.

Omakuvissa katseli minua viisikymmentälukulainen, hoikka, vinosilmäinen ja arvoituksellinen Tove. Näyttelyssä olevat muumipiirustukset olivat tarkkoja, hauskoja ja humoristisia. Joukossa oli muutama iso abstraktinen asetelma sekä hellä ja miellyttävä maalaus veljestä veneen peräsimessä, ohjaamassa, taustalla vellova meri.

Esillä olevissa valokuvissa hymyilevä taiteilija oli kuvattu mm. rakkaalla mökillään, uimassa syntymäpäiväkukkaseppele päässään sinimeressä.

Taidenäyttelystä jatkoimme Erkkolaan, runoilija J.H. Erkon vuosisadan vaihteen kotiin.

Olet maamme, armahin Suomenmaa,
ihanuuksien ihmemaa!
Joka niemeen, notkohon, saarelmaan
kodin tahtoisin nostattaa.
- Kansalaislaulun alkusäe –

Erkkola oli pitkään yksityiskotina, sitä myytiin muutama vuosi sitten ahkerasti, mutta niin hinnakkaasti, ettei halukkaita ostajia talolle ilmaantunut. Nyt kunta omistaa Erkkolan ja kunnostaa sitä.

Erkkolasta kävelimme Aleksis Kiven kuolinmökille, tien toisella puolle (Erkko halusi kotinsa lähellä paikkaa, jossa suuresti arvostamansa Kivi oli asunnut). Pieni vaatimaton mökkipahanen, kynnys korkea, oven karmi matala, kaksi pientä huonetta: tupa ja kamari. Tänne Kivi saapui mielisairaalasta, tähän veljelleen, perheeseen, johon veljen lisäksi kuuluivat tämän vaimo ja heidän neljä lastaan. Niin pieni tupa ja niin suuri perhe, ahdasta. Muttei tavatonta noina aikoina vähävaraisissa perheissä. Silitin piironkia, jonka päällä Aleksis Kivi kirjoitti, seisten. Palsami kukki tuvan ikkunalla. Mökissä tuntui hyvä ja raikas yli satavuotiaan hirren tuoksu. Nenää kutkutti.

Sitten pääkohteeseemme Halosenniemeen, taidemaalari Pekka Halosen ateljeekotiin, jonka kunta omistanut jo 1940-luvulta, ja joka nyt toimii kotimuseona. Oli mahdollisuus tutustua Koira ulvoo kuuta –näyttelyyn. Joukostamme eläköityvää muistettiin sanoin ja lauluin, lahjoin ja kukkasin.

Halosenniemeä vuokrataan pienimuotoisiin tilaisuuksiin. Meidän oli sellainen. Kaikki tarjottava ja tarjoamiseen tarvittavat oli tuotava mukanaan. Mieluisa tehtäväni oli järjestää tämä joukollemme. Syötävät saisin kattaa Maija Halosen keittiöön; ruokasalissa tapahtuisi varsinainen ateriointi. Koulun keittiöstä oli tilattu lämmintä syötävää, minä olin ostanut sämpylät, juustot, viinirypäleet, paprikat, tehnyt levitettä. Varanut kahvia ja luomuteetä. Kotona pakkasin koriin: pöytäliinan, juutotarjottimen, Tuuli-salaattivadin, leipäkorin, kermanekan, kulhoja, salaattiottimet, ottimia, vesikannut, niihin aluset, pyyheliinoja, kahvimitan (työpaikalta tuotiin kahvikeitin ja vedenkeitin). Kaupasta vielä paperilautaset, haarukat, veitset, muovimukit, servetit, kahvimukit, lusikat. Hillosipuleita, herkkukurkkuja. Jotain vielä muutakin.

Museossa ei ei saanut valokuvat, tietenkään. Siis muistoihin säilytin kuvan keittiöstä: katettu noutopöytä (minun liinani Maijan pöydällä!), ilta-auringon valo virtaamassa ristikkoikkunoista, ikkunanlasit tuota epätasaista, eläväpintaista lasia. Järvimaisema. Ikkunalaudalla kolme täydessä kukassa olevaa punaista pelargoniaa.
Vasemmalla seinällä hallitsi näyttelyssä oleva Hugo Simbergin isoisokokoinen maalaus Heinäkuun valoa: vaimo ruokkimassa kanaansa kanalan edessä. Suuri maalaus säteilee heinäkuisessa auringonpaisteessa, lämpö virtaa katsojaan ja valo.

(Kuva: Pekka Halonen, Tomaatteja)

Maija Halosella oli kukoistava keittiöpuutarha. Joka oli unohdettuna vuosikymmenet. Nyt vanha kasvillisuus on elvytetty ja puutarha elää ja kukoistaa. Harmikseni (ne keittiötyöt!) en kerinnyt puutarhassa kierrosta tehdä, museossa taidenäyttelyn katsominenkin jäi vilkaisuun (paitsi tuo Heinäkuun valo). Toisella kerralla sitten, lohduttaudun.

Mutta: mi ihanuus oli istua nauttimaan kahvista ja kakusta ruokasalin pöydän ääreen, katsella laskevaa aurinkoa, sen kultasiltaa, rannan koivua ja pihlajaa. Syksyillan sinistä järvenpintaa. Aistia ilmapiiriä, rauhaa ja seesteyttä. Olla kuin vieraisilla. Tunnelma ei ollut kuollut vaan elävä.