Ikävöinti päättyi

(Syksy on riipinyt lehtiä lentoon, maisema muotoutuu grafiikaksi.)

Olen ikävöinyt monta päivää. Ikävöinyt aikaa istuutua tähän tietokoneen näytön ja näppäimistön eteen rauhassa lukemaan Sinun, rakas blogi-ystävä, kuulumisiasi, kommentoimaan Sinulle. Olen kaivannut aikaa tulla ”juttelemaan” omasta elämänmenostani.

Luin juuri äsken kommenttilaatikostani Haavettaren haasteen kertoa tilasta, jossa kirjoittaa. Otan haasteen vastaan, kiitos ja blogihali!

Noin yli viikkoon mahtuu kaikenlaista tapahtumaa. Kuten nk. ”kässäpäivät”, jolloin meitä naisia kokoontuu tusinan verran viettämään lauantaipäivää hyvän hengen ja ruumiin ravinnon - ja tietenkin käsitöiden merkeissä. Kokoonnumme kerran kuukaudessa ja jokainen meistä toimiin vuorollaan emäntänä. Emännän tehtävät ovat moninaiset: hän valmistaa aamupalan, tarjoilee lounaan, iltapäiväkahvin ja –teen, kokkaa iltapalan ja lämmittää saunan sinne haluaville. Kaiken tämän hän suorittaa yksin (apua saa kyllä pyytää), kellä mies on, hänet on ”lähetetty asioille kauas pois” (omani halukkaasti lähteekin – jostain syystä!) Kohtuullista, että emännöinti osuu vain kerran vuoteen.

Naiset ovat aina kokoontuneet yhteen: kaivoille, koteihin. Jutelleet iloistaan ja murheistaan, vastaanottaneet toisiltaan kannustusta, neuvoja - elämän jakamista. Tuo ikiaikaisuuden tunne ja tunnelma kiehtoo minua kokoontuessamme. Istun aamukahvin ääressä, saatan olla ääneti, lepään ystävien äänten sorinassa, kuulumisia vaihdetaan. Kerron omistani. Aikaa on koko päivä.

Naiset hakevat paikkansa: kuka ikkunan ääreen, jossa päivänvalossa ristipistoja hyvä tehdä, kuka lukuvalon viereen, jossa iso tilkkupeittotyö helppo levitellä ommeltavaksi. Puikot kilisevät viittaa, kaulahuivia, sukkia.

Mitä kilisee minun käsityöpussissani? Yllätys: usein ei mitään. Haluan vain istua, jutella ja katsella. Olla kiireetön ja tekemätön. Luvallisesti. Minusta on mukava huomata ystävien käsitöiden edistyminen, kuulla keille työt tarkoitettu:
lapsille, lapsenlapsille, lahjoiksi (useinkaan ei itselle). Kyllä minullakin on joskus työ esillä: ompelen käsipyyhkeisiin kanttinauhoja ripustimiksi, askartelen paperista sydänkoreja jouluksi (viimevuotiset jäi kesken), neulon jotain helppoa (pitkä kaulaliina) jne. Joskus olen piirtänyt jotakin.

Nyt autoin ystävätärtä neulomalla Äiti Teresa peittoon yhden harmaan 18 x 18 cm lappusen. Vain oikein neulosta – onnistuu minultakin!

Nimipäiviäkin vietettiin ja niille kardemummakakkua leivottiin. Ja elämän ensimmäinen tiramisu, joka sekin onnistui. Perheestäni kaikki olivat yhtä aikaa paikalla, joka oli se paras nimpparilahja.

(Nimipäiväruusuja)

Ystävätär (yli 50 v.) vietti tupaantuliaisiaan, asuu yksin ja itsellisesti ensimmäisen kerran elämässään Hänen viimeiset kymmenen vuottaan mies-asioissa (kolme miestä) ovat vailla vertaa, niitä kiemuroita ei näe eikä kuule edes tv:n saippuasarjoissa! Näistä kuulemme, sillä ystävätär ei kaihda puhua niistä hyvinkin julkisesti.

(Miljoona, miljoona, miljoona vaahteran lehteä. Koskematonta.)

Syksy on pimentyneitä iltoja ja siivoamaton piha. Osa sisäkukista on nyt turvassa lämpimässä, muutama odottaa vielä sisäänpääsyä. Olisi keksittävä pelargonioille sopiva talvehtimispaikka (viime talvi olohuoneen lattialla, ikkunan edessä).

(Lehtikaktuskin on päässyt sisälle. Samassa ruukussa joulunpunainen ja pinkki)

Mökille en halua enää mennä. En yhtään. En enää tänä vuonna. Mies kävi vävyjen kanssa nostamassa laiturin, en lähtenyt mukaan. Mies kävi kaatamassa mökkitontilta haapoja, aikoo rakentaa savusaunan! (Hän ei ole yhtäkkiä seonnut, tämä on ollut suunnitelmissa pitkään.) Taitaa olla ensi kesän projekti (huokaus).

Lukurintamalla on ollut aika hiljaista. Luin Unta vain –kirjan (Eeva Kilpi, 2007). Kirjan kertoja on 78-vuotias Anna-Maria. Vanha ja viisas ja hyväkuntoinen. Jonkamoinen itsekin haluaisi olla tuossa iässä. Rakastunut ja toiveikas siitä, että on vielä olemassa jotakin odotettavaa. Tulevaisuus. Innostus. Blogi-ystävä Paju nousi mieleeni montaa kertaa kirjaa lukiessani. Viisaat naiset.

Olen pienimuotoisesti säilönyt. Vävy toi avomaakurkkuja, jotka muhivat valkosipulikurkuiksi keittiön työpöydällä. Työpaikan kahvipöydälle oli tuotu pari kiloa keltaisia pikkutomaatteja sekä enemmän samoja vihreinä. Kuin viinirypäleitä. Vihreitä toin kotiin ja säilöin. Tällä hetkellä pikkuruiset kelluvat vihreitä, rusinoita muistuttaen isossa purkissa säilöntäliemessään; toivon niiden imevän maukasta etikka-sokeri-kaneli-neilikkalientä itsensä pullolleen.

(Pienet vihreät tomaatit liemessään)

(Porkkanat, joilla on persoona)

Mies toi porkkanoita, hyviä ja persoonallisen näköisiä. Eivät olleet kuluttajalle asti kelvanneet ulkomuotonsa takia; kaikkihan pitää olla niin täydellistä. Porkkanakin suora ja yksijalkainen. Niitä pilkoin, keittelin, survoin ja pakastin jouluporkkanalaatikkoa ja keittoja varten.

***

Mitä kuuluu sisäiselle itselleni? Niitä kuulumisia liian harvoin kyselen. Ihme ja kumma: vaikka syksy kulkee kohti sydänsyksyä, pimeää ja synkkää, sisälläni palavan pienen kynttilän liekki on kirkastunut. Tumma syksy tekee sen, johon rakas valoisa kesä ei pystynyt: elämänilo sisälläni lisääntyy. Kuuluu siis hyvää.