Kaksi lastenlastani käyvät koulua ala-asteella, jonne pakenevia nuoria juoksi ja jonne heitä evakuoitiin yläasteelta ja lukiosta. Nuoret pakenivat myös kirkkoon. Se sijaitsee tien toisella puolella. Kun kriisi oli menossa, ala-asteen oppilaita ei päästetty kotiin yksin, vaan vanhempien piti noutaa lapsensa. Tyttärentytär soitti kännykällään paniikissa äidilleen, että ”Meitä ei lasketa pois täältä!” Isä kiirehti hakemaan lapset.
Ystävättären (miehen serkku) pojat pelastuivat, vaikka ”läheltä piti”. Toinen pakeni ikkunasta luokasta, jonka lukittuun oveen ammuttiin ja jonka (luokan) ulkopuolelta käytävästa osa uhreista löytyi. Toinen oli juuri saapumassa ruokatunnin jälkeen takaisin kouluun, kun kaksi toveria juoksi ulos ja huusi:"Älä mene, siellä ammutaan!"
Miehen toisen serkun tytär oli ammuskelun alkaessa välitunnilla, ulkona. Rehtorin kuulutus kehotti oppilaita luokkiin, mutta tyttö pakeni koulusta juoksemalla. Satoja oppilaita lukittautui luokkiin. Pelkäämään ja odottamaan. Oman kylän nuoria, tuttavien ja tuttavien tuttavien lapsia ja lapsenlapsia.
On maanantai. Tyttärenpoika ei halua tulla koulun jälkeen tyhjään kotiin. Tyttärentytär kirjoittaa ”meseen” nimimerkkinsä jälkeen tekstin: ”7.11. en unohda sitä koskaan”. Luonteeltaan hän on hiljainen ja mietiskelevä. Perhe elää kokonaisena, mutta ymmällään ja suruissaan. Heidän naapuriperheensä suree vaimoa ja äitiä.
Koetan tukea kaikkia läheisiäni. Käsittämätön tämä tapaus on.
4 comments:
Tapaus on repinyt syvältä, satuttaa vielä kauan. Omakohtaisesti ja hyvin läheltä koettuna etenkin.
Sinussa on onneksi sellaista lämpöä, että osaat olla tukena ja lohtuna aivan Sinuna, mitenkään erikseen tai erityisesti ponnistelematta. Toivon Sinulle paljon voimia!
*halaus*
Haavetar,
kiitos kauniista sanoistasi. Voimia tässä tarvitaan. On tämä kyläyhteisön kollektiivinen suru, läheisten ja tuttavien puolesta murehtiminen, oma työkin on työtä kouluyhteisössä.
Elämä on kohdattava, sekin siinä, mitä mieli ei ymmärrä.
Myötätunto on voima, joka auttaa ja vahvistaa. *halaudun* ja lepään siinä hetken.
Sydäntä pakahduttavaa. Läheisesi - ja itsekin - olette olleet lähellä traagista tapahtumapaikkaa. Miten toivon, että aika armahtaa, vaikkein unohtaa voikaan koskaan.
Hain kymmenvuotiaan pojantyttären koulusta kotiin. Hän kertoi hiljaa: "Opettaja puhui koulusurmasta." Lapsi ei halunnut jutella enempää, joten ryhdyimme askartelemaan joulukortteja, pelaamaan Kimbleä ja juttelemaan kirjoista ja kirjoittamisesta (hänen lempipuuhistaan).
Toivon Jokelaan ja koko Suomeen (ja kauemmaksikin) valonpilkahduksia. Elämä on myös kaunis ja hyvä.
Paju,
kiitos sinulle! Viikko on kulunut tapahtuneesta, se ei ole enää lööppien pääuutinen. Hyvä niin, paluu arkeen on oikeasti alkanut. Surutyötä päästään tekemään. Elämä jatkuu.
Yhdessäolo, turvallisuus, rakkaus. Parasta, mitä lapsenlapsillemme voimme tarjota. Ja niitä tarjoamme.
Post a Comment