Ripustin pari viikkoa sitten keittiön ikkunaan joulutähden. Joulutähden valon on tarkoitus johdatella ajatuksiamme kohti toivoa ja rakkautta. Kohti joulun ja lämmön aikaa.
Olen pysähtynyt, sielua jäätää. Sisältäni hohkaava kylmyys pyrkii ulospäin; tunnen sen väristyksinä ja paleluna, tutisen. Elän perheineni hyvin lähellä tätä oman paikkakunnan tuskan ja avuttomuuden aikaa, viime keskiviikosta alkanutta. Sukulaisiemme ja tuttaviemme yläaste- ja lukioikäiset nuoret olivat sisällä koulussa, he kaikki selvisivät. Fyysisesti. Tapahtuneesta henkisesti selviäminen ei ole vielä kuin aluillaan.
Läheisistä vaikeinta on tyttäreni perheellä. Naapuriperheen äiti menehtyi yrittäessään auttaa, lapsenlapseni koulu- ja leikkitoveri menetti äitinsä. Lasten "Miksi? Miksi juuri minulle kävi näin?" -kysymyksiin ei ole helppoa vastausta, on myötäelämisen ja lohduttamisen hetki.
Tässä tapahtuneessa on vain uhreja. Tässä tapahtuneessa on vain surua ja menetystä kaikilla.
Tästä lähdetään eteenpäin. En ota joulutähteä pois ikkunasta.
2 comments:
Joulutähden on tosiaan hyvä pysyä paikallaan. Marraskuu osaa olla julma, mutta pian koittaa pumpulipehmoisempi joulukuu. Ajan mittaan helpottaa - ja jakamalla sekä välittämällä. Arkikin kulkee ja kuljettaa, hyvä niin.
Valoa ja lämpöä!
Haavetar,
arki on alkanut. Omassa työyhteisössäni on rauhallista. Oppilaat ovat hiljaisia, kaikki on tapahtunut niin lähellä (n. 10 km), koulut ovat suunnilleen samansuuruisia, saman kunnan alueella.
Kaikkea lämmintä myös sinne!
Post a Comment