Alkupalat

Olen lukenut Hiljaista tyttöä (Peter Høeg) nyt noin 200 sivua. Se etten ole lukenut kirjaa kokonaan, saman tien sen käteen otettuani, on tavatonta itselleni. Että näin on, siihen löytyy selitys: tarkoituksenani oli lukea teos ensimmäisellä lomaviikolla, kesämökillä. Ajatus, joka minun olisi pitänyt oivaltaa mahdottomaksi toteuttaa, olihan mukanani tytär ja kolme lastenlastani sekä anoppini, ja päätarkoituksenamme oli tehdä mökillä jonkinlainen kesäsiivous. Joka toteutuikin. Hiljaiseen tyttöön sukelsin vain sadan sivun verran.

Nyt kotonakin olen lukenut vain – pätkiä. Enkö siis pidä kirjasta? Päinvastoin, se kiehtoo minua, haastaa kaikki aistini toimimaan, kuten mielestäni hyvän kirjan tuleekin. Se ei ole tavallista arkiruokaa, vaan jotakin monimutkaisempaa, johon tutustutaan maistelemalla, tunnustelemalla, pitämällä taukoja ja uudelleen maistamalla samasta kohtaa kuin aikaisemminkin, etsiä tuttu makutuntemus, mukana jotain joka jäi ensi maistamalla huomaamatta, ottaa tuo uutuus kielenkärjelle ja makustella.

Kirjan päähenkilö on Kasper Krone, klovni ja pelimies, musiikin rakastaja. Hänellä on kyky kuulla maailma ääninä, kaikilla on oma sointinsa. (Mikä rikkaus ja taakka!) Hän etsii tyttöä, KlaraMariaa, jonka ominaissointua Kasper ei kuule koska sitä ei ole, on vain täysi hiljaisuus, hiljainen tyttö.

Kasperin hahmossa on ripaus yksityisetsivä Philip Marlowea, tuttua Raymond Chandlerin kirjoista, esim. Syvä uni ( ja kirjan pohjalta tehdystä elokuvastakin). Molemmissa sankareissa on samaa heikomman puolelle asettumista, oikeamielisyyttä, piilevää ritarillisuutta. Monikerroksellinen kirja muistuttaa siis dekkariakin. Se kuljettaa mieleen muunkin muistuman vuosien takaa: tieteiselokuvan Blade Runner (suomeksi Metropolis 2020), ohjannut Ridley Scott. Hiljaisen tytön maanjäristyksen jälkeisessä vetisessä Kööpenhaminassa on jotain samankaltaista kuin Blade Runnerin synkässä, ikuisen sateeen vaivaamassa tulevaisuuden Los Angelesissa.

Kirjassa musiikki soi kaikkialla, maailma on ääntä ja sen kaikua tulvillaan, kaikki soi jossakin sävellajissa, riitaisessakin. Kasperille yksi musiikinmestari on ylitse muiden: Bach ja hänen teoksensa.

Jos lukisin kirjaa Bachin Chaconnea kuunnellen, avautuisiko se minulle helpommin? Yhdistäisinkö lukemiseeni musiikinkuuntelun, ne sävelet, joista kerrotaan sanoiksi kirjoitettuina kirjan melkein joka sivulla. Olisinko kuin Kasper: kuuntelisin ja kuulisin? Tämä tekstin ja musiikin vuoropuhelu ehkä lahjoittaisivat minulle tavoittelemani ymmärtämisen? En tiedä, mutta taidan kokeilla.

Ja jatkaa lukemista…

Kirjassa Kasper pyynnöstä rukoilla, että saisi jotakin: ”Ei ainakaan toisia nuotteja. Voi rukoilla vain, että osaisi soittaa mahdollisimman hyvin ne nuotit, jotka on saanut.”