Pimeää aikaa

Ripustin pari viikkoa sitten keittiön ikkunaan joulutähden. Joulutähden valon on tarkoitus johdatella ajatuksiamme kohti toivoa ja rakkautta. Kohti joulun ja lämmön aikaa.

Olen pysähtynyt, sielua jäätää. Sisältäni hohkaava kylmyys pyrkii ulospäin; tunnen sen väristyksinä ja paleluna, tutisen. Elän perheineni hyvin lähellä tätä oman paikkakunnan tuskan ja avuttomuuden aikaa, viime keskiviikosta alkanutta. Sukulaisiemme ja tuttaviemme yläaste- ja lukioikäiset nuoret olivat sisällä koulussa, he kaikki selvisivät. Fyysisesti. Tapahtuneesta henkisesti selviäminen ei ole vielä kuin aluillaan.

Läheisistä vaikeinta on tyttäreni perheellä. Naapuriperheen äiti menehtyi yrittäessään auttaa, lapsenlapseni koulu- ja leikkitoveri menetti äitinsä. Lasten "Miksi? Miksi juuri minulle kävi näin?" -kysymyksiin ei ole helppoa vastausta, on myötäelämisen ja lohduttamisen hetki.

Tässä tapahtuneessa on vain uhreja. Tässä tapahtuneessa on vain surua ja menetystä kaikilla.

Tästä lähdetään eteenpäin. En ota joulutähteä pois ikkunasta.

Mukavaa

On perjantai ja marraskuun alku. Istun olohuoneessa ja juon kahvia. Porkkanasämpylä on lämmitetty leivänpaahtimessa. Pöydälle olen sytyttänyt kynttilän. Rauha on laskeutuneena kodin ylle. Hengähdän syvään ja otan rauhan vastaan myös omaan mieleeni.

Olohuoneessa on kolme isoa ikkunaa. Katson ulos, pihalle. Sininen taivaankupu, vinot auringonsäteen kultaavat naapuritalojen seiniä ja kattoja. Katson kaikkea tarkasti. Ruoho on elinvoimaisen näköistä, kukkapenkkien perennat kukkimisien jäljiltä. Talon seinää nouseva piippuköynnös havisuttaa sydämenmuotoisia lehtiään, on lähellä aika täydelliseen lehdettömyyteen. Liikettä kaukana taivaalla: varisparvi kiertelee ja kaartelee. Pihalle lentää yksinäinen talitiainen. Se hypähtelee grillin reunalla. Haistaako talitintti? Haistaako se ehkä talipisaran, grillauksesta tipahtaneen? En tiedä.

Tiedän mitä on aika,

tiedän mitä on kaipaus.

Tunnen sinut, suuri Ilo

ja sinutkin, suuri Suru.

Kaipaava saa lohdun,

onnellista ei rangaista.

Voi tunnustaa: on hyvä nyt.

Lomaa tämäkin

Elän syyslomaviikkoa. Aamupäivällä aloitin syysloman. Tosin vielä aikaisin aamulla, seitsemästä eteenpäin, olin tyttärellä aamulapsenvahtina: vävy käväisi työpaikallaan, tuli ennen yhdeksää kotiin ja lähti lasten kanssa kohti toista mummolaa.

Mutta nyt olen kotona. Mikä ihana rauha talossa vallitsee. Ihana rauha kaaosmaisessa ympäristössä.

On hiljaista. Puhelin on soinnut vain pari kertaa, nekin lyhyitä puheluita. Olen istunut tässä koneen ääressä ja lukenut ajatuksella, tyytyväisenä, blogikuulumisia. Kommentoinutkin.

Talo on parin viikon siivottomuuden ja viiden lapsenlapsen jäljiltä – kekseliään näköinen. Kaikki huoneet sauna ja pesuhuone mukaan lukien ovat toimineet leikkitiloina. Leikin jäljet on kyllä yritetty korjata – jotenkuten. Mies kyseli eilen toista tyynyään, sitä alimmaista. Kehotin katsomaan minun puoleltani. Ei ollut siellä. En osannut osoittaa toista mahdollista löytymispaikkaa, joten tyytyä ei löydetty. Yritän tänään etsiä vaatehuoneesta tai mankelia odottavien lakanoiden ja pyyheliinojen alta.

Olen katsonut (ties monettako kertaa, ei haittaa, ovat hyviä) Liikkuvan linnan, Toy Storyt, Jali ja suklaatehdas, muutaman Disneyn... Katsotut ja katsomattomat DVD:t ja videot on järjestetty paikoilleen niin kuin 5-vuotiaan mielestä hyvä on: toinen sinne, toinen tänne, lienevätkö edes omissa kansissaan.

Järjestelemättömät kirjapinoni on uudelleenjärjestetty – lattialle (ihan sievästi). Telkkarihuone oli uudelleen sisustettu: sohva ja tyynyt, shaalit, nojatuoli ja keinutuoli, kas näissä toteutui oivat teltta ja kammio. Leikin purkaminen ei sittentoteutunutkaan ihan alkuperäiseen muotoonsa.

Yksinäinen Baby Born lojuu veskin kylpyammeessa. Veskistä löytyy A4 paperi, johon on kirjoitettu: Kidutuskammio. Ahaa, siksi siis veski oli pimennettynä. Ilmankos sieltä huutoa kuului. Huutoa, johon keittiöstä reagoin että: ”Valo heti sinne veskiin!” Tietokonettakin on käytetty. Pienet tytöt ovat joillekin kuuluisuuksien piirroshahmoille vaihdelleet vaatteita, kenkiä, laukkuja. Kuten minä lapsena paperinukeille. Tämä vielä menettelee. Ukko vuorollaan pelasi jotain urheilupeliä. Menettelee.

Jääkaappi on täynnä erilaisia ruuantähteitä: siinä, missä yksi halusi makkarasoppaa, toinen ilmoitti inhoavansa sitä ja haluavansa pinaattikeittoa ja kananmunia. Kolmas halusi edellisen päivän spagettia ja jauhelihakastiketta. Kukaan ei halunnut porkkanoita: keitosta ne poimittiin mummolle ja raaste käytettiin sämpylöihin, jotka sitten kyllä maistuivat. Marjapuuroa löytyy, pannukakkua, mehua ja kermavaahtoa. Kanasalaatin jämän heitin pois. Hedelmäsalaattia löytyy – ruokalusikallinen.

Leipomuksiakin haluttiin: toiset pullaa, toiset korvapuusteja. Kumpiakin väännettiin. Mies on monta viikkoa toivonut yhtä avioliiton alkuvuosikymmenten paistosta: nk. winerpitkoa. Päätin paistaa sitäkin. Mutta voi, niin ovat ajan saatossa taidot ruostuneet tämän pitkon osalta, että ensimmäinen levisi kauttaaltaan pellin täyttämään; toinen onnistui paistumaan vähän kapoisemmaksi. En ymmärrä, miksi näin. No, maku oli maistajan mukaan molemmissa ihan hyvä.

Tänä aamuna mies kyseli, milloin joku pannuhuoneen polttimon sytytyksenkorjaaja (???) –mies voi tulla katsastamaan kellariamme ja sopimaan töistä. ”Ei kyllä tänään eikä huomenna vaan ensi viikolla!”

Kirjamessut ovat alkaneet. Matka niille ei ole kohtuuton. ”Mieleni mun tekevi…” . Viime vuonna olin ystävättären kanssa. Hän on viettänyt tällä syyslomaviikolla sinkkulomaa: ensin Barcelonassa ja nyt Pohjois-Suomessa. Minä ”vain tiskaan astioita ja luudalla (niin pitäisi) lakaisen lattioita…” Osaani en kuitenkaan vaihtaisi. Ja tämä on tosi.

Mutta parasta on ottaa päivä tultuansa
sallia sen mennä mentyänsä,
käyköön sitten puuhun tai mäntyyn.

kirjoittaapi Aleksis Kivi

Runo oli enne!

Arjesta on totisesti päästy pois!

Olen edelleen olemassa (kovastikin). On ollut minut ylittävä ”hässäkkä” jo monta viikkoa. Työpaikalla oli vieraita, kotona kävi vieraita, olimme itse poissa. Kaikki arki-illatkin vailla tarvittavaa nettiin keskittymishetkeä. Olen odottanut tätä syyslomaa. ”Sitten syyslomalla et tee mitään!” sanoivat työtoverit. En luvannut tehdä. Ei minulla ollut mitään suunnitelmiakaan. Paitsi ajatus kunnolla syventyä menneisiin viikkoihin blogimaailmassa.

Ja taas tässä on menty hurjaa vauhtia: vanhimman tyttären koululaisikäiset lapset ovat päivähoidossa. Eilen ja tänään vielä kolmantena Maijahalonen. Maanantaina ja tiistaina nuorempi tytär Arielin ja Hääpuvun kanssa ihan yövieraina. Siis yksi lapsi ja viisi lastenlasta mummua pyörittämässä. Vaippaikä ja syöttäminen ovat jääneet pois, tilalle on tullut lasten keskinäiset, tuliset kahnaukset ja valtava energia. Aamupala, lounas, välipala, iltaruoka, iltapala. Iso tiskikone pesee astioita kolme kertaa päivässä. Pihalle ei tämä mummu uskalla isojakaan lapsia yksin päästää: salakavala lampi ensi jääriitteineen on kohtalokas viettelijä. Siis 100 %:sesti olen olemassa.

Kun kirjoitin tuota ensimmäistä lausetta (lapset olivat juuri kammettu ulos, olen heti menemässä perään), Maijahalonen saapui ilmoittamaan, että Ukko teki jotakin Puppelille. Ei ollut onneksi mitään vakavaa, olivat heiluttaneet peräkärryä, Ukko liian lujaa. Ukko härnäävästi käkätti Puppelille heitä erottaessani, otti sitten pyöränsä ja lähti portille ruopimaan renkaalla kunnon jälkeä.

Keksin hänelle työtä: lehtien haravointia kottikärryyn, hyvästä työstä euron palkka. Se naula veti. Tähän asti. Juuri äsken kävi sanomassa Puppelin ja Maijahalosen hyppelevän kasassaan, joten on lopetettava ja ei kun menoks katsomaan!!

Mutta tulen takaisin! Ainakin loppuviikolla, jolloin ei pitäisi olla mitään eikä ketään.

Arjesta arkisin tönkköruno

Runotorstain haaste: arki

Mitä arkena söisi ja joisi

mikä arkeen muutoksen toisi?

Miten arjesta pääsisi pois,

kunpa juhlaa kaikki oisi!

Vaan,

jos arjesta pääsisi pois,

hälykellot pian soisi:

ei juhlasta nauttia voisi

jos ei arkea kokenut oisi!

Täällä kirjoitan

Kirjoitan huoneessa, joka toimii myös miehen kotitoimistona. Epämukavaa ja vaarallista kirjoittaa, sillä olan taa saattaa milloin vain ilmestyä utelias kurkkija.

Haluaisin oman työpöydän, oman työtilan. Tästä huushollista se kyllä pitäisi kohtuudella voida löytääkin. Mutta nyt kirjoitan siis täällä:
Tämä huone on kuulunut kuopustyttärellemme ja on aina ollut hankala sisustaa. Johtuu huoneen muodosta: suorakaide, jota eteisen vaatesyvennys kaventaa toisesta päästä. Kapeammasta päästä avautuu ovi pieneen, talon ainoaan vaatehuoneeseen (siellä ei saanut juurikaan käydä tyttären hallitessa huonetta). Huoneen ikkunasta katsotaan kohti – luodetta?

Ikkunan alla on miehen kirjoituspöytä ja paperivuoret ja rahapuu. Pöydästä oikealle nojaa silityslauta seinään (talomme rakennuttu silloin kun ei vielä tiedetty kodinhoitohuoneesta). Loppua seinää hallitsee kirjahylly laatikostoineen. Hyllyssä miehen mappeja, puhelinluettelot, lehtien vuosikertoja, Toivelaulukirjat, hylätyt kirjat, joita tyttäret eivät huolineet jonkin aikaa sitten tehdyssä suuressa kirjanlahjoitusoperaatiossa. Kirjahyllyn alahyllyille ei pääse: seinään nojaavat taulut ja muovipussukat estävät tehokkaasti lähestymisen.

Sitten olemmekin jo kirjoitusnurkassani, tässä tilapäisessä. Kirjoitan mäntypuisen pöydän päällä, tuossa on näppäimistö, näyttö edessäni. Oikealla tulostin, jolla voi kopioida, ja jos osaa, myös skannata. Vasemmalla vie tilaa faksi. Näppäimistön vieressä oikealta löytyvät hiiri, langaton lankapuhelin, erilaisia piuhoja kameraa ja kännykkää varten. Web-kamera. Keskusyksikkö tököttää lattialla oikean jalan vieressä, sen päällä modeemi. Pöydän alusta on johtojen sekamelskaa.

Vasemmalla puolella pöydällä on pino CD-levyjä: mies on tuonut ne auton hansikaslokerosta. Olli Mustonen soitttaa Sibeliusta, Tolkien Taru sormusten herrasta I, Aikamiehet: Tähti, tähdistä kirkkain, joululauluja, Erik Claptonia, yksi Pavarotti… Maksettavia laskuja, kirjoitettavia laskuja. Mustakantinen osoite- ja muistikirja.

Näppäimistön edessä on kalenteri, avoinna tämä viikko. Harmittavan usein joka päivälle löytyy jokin merkintä. Tällä viikolla tyhjää on maanantain ( voin olla täällä ja kirjoittaa!) ja tiistain kohdalla, viikonloppukin näyttää toistaiseksi vapaalta. Etsin katseellani kynäpurnukkaa, sitä johon joku taitava on maalannut sinisiä kukkia - se on kadonnut. Löytynee lastenlasten jäljiltä, toisesta huoneesta.

Kun nostan katseeni, näen taulun, jossa talvikuuraiset koivut seisovat kevättä odottaen. Värit ovat hentoiset: sinervää, valkoista, koivunrunkojen seebiasävyt. Vasemmalla on naula, josta on riippunut taulu, nyt siihen on nostettu kirpparilta ostettu ilmapuntari.

Oikealla seinällä on mieluisa lahja: virolaisen graafikon isohko työ Läänemeresoomlased Kaleva Rahvad, kartta, johon on kaiverrettu Suomi ja sukulaiskielialueet, taulun alaosaan kuvia kielen kehittäjistä ja tutkijoista, suomalaisia ja virolaisia. Seinään nojaa Rudolf Koivun Kalenteri 2007 sekä Merkkipäiväkalenteri, jossa Carl Larssonin taidetta.

Unelmakirjoitustilani olisi toisenmoinen, osia tästäkin. Tunnen kuinka innostus luoda sellainen kuplii sisälläni! Mihin sen sijoittaisin?

Ikävöinti päättyi

(Syksy on riipinyt lehtiä lentoon, maisema muotoutuu grafiikaksi.)

Olen ikävöinyt monta päivää. Ikävöinyt aikaa istuutua tähän tietokoneen näytön ja näppäimistön eteen rauhassa lukemaan Sinun, rakas blogi-ystävä, kuulumisiasi, kommentoimaan Sinulle. Olen kaivannut aikaa tulla ”juttelemaan” omasta elämänmenostani.

Luin juuri äsken kommenttilaatikostani Haavettaren haasteen kertoa tilasta, jossa kirjoittaa. Otan haasteen vastaan, kiitos ja blogihali!

Noin yli viikkoon mahtuu kaikenlaista tapahtumaa. Kuten nk. ”kässäpäivät”, jolloin meitä naisia kokoontuu tusinan verran viettämään lauantaipäivää hyvän hengen ja ruumiin ravinnon - ja tietenkin käsitöiden merkeissä. Kokoonnumme kerran kuukaudessa ja jokainen meistä toimiin vuorollaan emäntänä. Emännän tehtävät ovat moninaiset: hän valmistaa aamupalan, tarjoilee lounaan, iltapäiväkahvin ja –teen, kokkaa iltapalan ja lämmittää saunan sinne haluaville. Kaiken tämän hän suorittaa yksin (apua saa kyllä pyytää), kellä mies on, hänet on ”lähetetty asioille kauas pois” (omani halukkaasti lähteekin – jostain syystä!) Kohtuullista, että emännöinti osuu vain kerran vuoteen.

Naiset ovat aina kokoontuneet yhteen: kaivoille, koteihin. Jutelleet iloistaan ja murheistaan, vastaanottaneet toisiltaan kannustusta, neuvoja - elämän jakamista. Tuo ikiaikaisuuden tunne ja tunnelma kiehtoo minua kokoontuessamme. Istun aamukahvin ääressä, saatan olla ääneti, lepään ystävien äänten sorinassa, kuulumisia vaihdetaan. Kerron omistani. Aikaa on koko päivä.

Naiset hakevat paikkansa: kuka ikkunan ääreen, jossa päivänvalossa ristipistoja hyvä tehdä, kuka lukuvalon viereen, jossa iso tilkkupeittotyö helppo levitellä ommeltavaksi. Puikot kilisevät viittaa, kaulahuivia, sukkia.

Mitä kilisee minun käsityöpussissani? Yllätys: usein ei mitään. Haluan vain istua, jutella ja katsella. Olla kiireetön ja tekemätön. Luvallisesti. Minusta on mukava huomata ystävien käsitöiden edistyminen, kuulla keille työt tarkoitettu:
lapsille, lapsenlapsille, lahjoiksi (useinkaan ei itselle). Kyllä minullakin on joskus työ esillä: ompelen käsipyyhkeisiin kanttinauhoja ripustimiksi, askartelen paperista sydänkoreja jouluksi (viimevuotiset jäi kesken), neulon jotain helppoa (pitkä kaulaliina) jne. Joskus olen piirtänyt jotakin.

Nyt autoin ystävätärtä neulomalla Äiti Teresa peittoon yhden harmaan 18 x 18 cm lappusen. Vain oikein neulosta – onnistuu minultakin!

Nimipäiviäkin vietettiin ja niille kardemummakakkua leivottiin. Ja elämän ensimmäinen tiramisu, joka sekin onnistui. Perheestäni kaikki olivat yhtä aikaa paikalla, joka oli se paras nimpparilahja.

(Nimipäiväruusuja)

Ystävätär (yli 50 v.) vietti tupaantuliaisiaan, asuu yksin ja itsellisesti ensimmäisen kerran elämässään Hänen viimeiset kymmenen vuottaan mies-asioissa (kolme miestä) ovat vailla vertaa, niitä kiemuroita ei näe eikä kuule edes tv:n saippuasarjoissa! Näistä kuulemme, sillä ystävätär ei kaihda puhua niistä hyvinkin julkisesti.

(Miljoona, miljoona, miljoona vaahteran lehteä. Koskematonta.)

Syksy on pimentyneitä iltoja ja siivoamaton piha. Osa sisäkukista on nyt turvassa lämpimässä, muutama odottaa vielä sisäänpääsyä. Olisi keksittävä pelargonioille sopiva talvehtimispaikka (viime talvi olohuoneen lattialla, ikkunan edessä).

(Lehtikaktuskin on päässyt sisälle. Samassa ruukussa joulunpunainen ja pinkki)

Mökille en halua enää mennä. En yhtään. En enää tänä vuonna. Mies kävi vävyjen kanssa nostamassa laiturin, en lähtenyt mukaan. Mies kävi kaatamassa mökkitontilta haapoja, aikoo rakentaa savusaunan! (Hän ei ole yhtäkkiä seonnut, tämä on ollut suunnitelmissa pitkään.) Taitaa olla ensi kesän projekti (huokaus).

Lukurintamalla on ollut aika hiljaista. Luin Unta vain –kirjan (Eeva Kilpi, 2007). Kirjan kertoja on 78-vuotias Anna-Maria. Vanha ja viisas ja hyväkuntoinen. Jonkamoinen itsekin haluaisi olla tuossa iässä. Rakastunut ja toiveikas siitä, että on vielä olemassa jotakin odotettavaa. Tulevaisuus. Innostus. Blogi-ystävä Paju nousi mieleeni montaa kertaa kirjaa lukiessani. Viisaat naiset.

Olen pienimuotoisesti säilönyt. Vävy toi avomaakurkkuja, jotka muhivat valkosipulikurkuiksi keittiön työpöydällä. Työpaikan kahvipöydälle oli tuotu pari kiloa keltaisia pikkutomaatteja sekä enemmän samoja vihreinä. Kuin viinirypäleitä. Vihreitä toin kotiin ja säilöin. Tällä hetkellä pikkuruiset kelluvat vihreitä, rusinoita muistuttaen isossa purkissa säilöntäliemessään; toivon niiden imevän maukasta etikka-sokeri-kaneli-neilikkalientä itsensä pullolleen.

(Pienet vihreät tomaatit liemessään)

(Porkkanat, joilla on persoona)

Mies toi porkkanoita, hyviä ja persoonallisen näköisiä. Eivät olleet kuluttajalle asti kelvanneet ulkomuotonsa takia; kaikkihan pitää olla niin täydellistä. Porkkanakin suora ja yksijalkainen. Niitä pilkoin, keittelin, survoin ja pakastin jouluporkkanalaatikkoa ja keittoja varten.

***

Mitä kuuluu sisäiselle itselleni? Niitä kuulumisia liian harvoin kyselen. Ihme ja kumma: vaikka syksy kulkee kohti sydänsyksyä, pimeää ja synkkää, sisälläni palavan pienen kynttilän liekki on kirkastunut. Tumma syksy tekee sen, johon rakas valoisa kesä ei pystynyt: elämänilo sisälläni lisääntyy. Kuuluu siis hyvää.