Kulkuri

Epätarkka kuva tammi-helmikuulta 2006. Punaisella matolla istuu mustavalkoinen kissa. Keltaiset silmä katsovat suoraan kuvaajaan. Kissa näyttää sirolta, jopa laihalta. Se on kissa, jolla ei ollut nimeä. Se oli kulkuri, narttukissa.

Kissa oli kierrellyt lähiympäristössä useita viikkoja, naapurin lapset olivat sille jonkin ruokapalan heittäneet, yönsä se oli viettänyt - ties missä. Suojassa kuitenkin ketuilta ja enimmiltä pakkasilta. Kerran vaeltelu toi sen meidän pihalle, ja näin sen ensimmäisen kerran.

Kissassa oli, nälästä ja takkuisuudesta huolimatta, arvokkuutta, ja se lähestyi minua pelotta. Se ei pelännyt, koska sillä ei ollut enää mitään menetettävää. Se tarvitsi ihmisen apua. Minun. Hain keittiöstä aterian rippeitä, asetin ne ulkoportaalle ja kissa söi kaiken. Ovi taloon oli auki. Syötyään kissa käveli ovesta sisään. Nostin sen syliini, se kehräsi, sulki silmänsä. Se oli väsynyt. Nälkään, varuillaoloon, kylmään. Ehkei se enää selviäisi kovin monesta pakkasyöstä.

Taitoin pienen lastenhuovan tuolille ja laskin kissan pehmeän huovan päälle. Kissa käpertyi kerälle, rentoutui ja kehräsi. Sen nenästä valui vesitippa. Silmät, vielä valppaat ja epäluuloiset, avautuivat ja sulkeutuivat ja sitten jäivät kiinni. Nautinnon ja hyvän olon tunne säteili kissasta.
Se nukkui.

Mies patisti heti etsimään kissalle kotia. Jokin koti, sen oma, josta se on ehkä vain eksynyt (kissako?) tai joku muu koti. Meidän koti ei tulisi kysymyksenkään! Etsitään, etsitään! Vaan ei löydetä, kukaan ei kaipaa kulkuria. Kuulen lähikaupungin löytöeläintalosta, että pitävät löytökissoja jonkun aikaa, hoitavat ja rokottavat. Mutta, mutta... Ellei uutta omistajaa löydetä, kissa päätyy kissojen taivaaseen.

Mies ei halua kissaa, ei edes hyvätapaista, viisasta kissaa, niin kuin tämä kulkurimme. Kyllä kissan joku ottaa, lohduttaa. Mies vai kissa? Soitan löytöeläintaloon, että tuomme kissan sinne. Rei'itän ruskean pahvilaatikon, laitan sen pohjalle pyyheliinan ja sitten kissan, joka luottavaisesti jää laatikkoon. Laatikon kansi kiinni. Siellä rapisee, ja isoimmasta reiästä työntyy käpälä, joka haroo: pois täältä.

Menen istumaan auton takapenkille, mies tuo kissalaatikon syliini. Laatikon kyljestä ulos pistävä käpälä huitoo vimmatusti. Mies käynnistää auton, peruuttaa sen portista ulos ajotielle, pysähtyy, vaihtaa vaihdetta lähteäkseen eteenpäin. "On se kumma, ettei ihminen voi yhtä kissaa hoitaa!" sanon itkuisella äänellä. Auton vaihdetta vaihdetaan uudelleen. Mies peruuttaa vauhdilla takaisin pihalle, painaa jarrua, auto pysähtyy töksähtäen. Hän sanoo: "Kanna laatikko sisälle! Nyt sitten saat tehdä sen kissan kanssa ihan mitä haluat". Niin jatkettiin kissan kanssa elämää ja sille kodin etsintää.

Viimein tärppäsi. Yksi paikkakunnan kauppoihin laittamistani "Onko kissasi kadonnut" -lappusista kuvineen tuotti tuloksen. Kissan tarinakin selvisi. Se oli hermostunut omistajansa hankkimaan uuteen perheenjäseneen, koiraan, sen näykkimiseen ja haukkumiseen. Ja vain - lähtenyt. Hämmästyimme kissan ikää: 15 vuotta! Nyt kissa kiikutettaisiin omistajan äidille, yksineläjälle. Toivoin kissalle kaikkea hyvää, jatkovuosia.

Kulkurikissa on muisto. Kuva. Tämän pääsiäisen pääsiäiskissa minulle. Missä sitten onkaan.