Nyt on kesäviinin aika

(Ukko kiikkuu Maijahalosen kiikussa, mietiskellen.)

Lapset on hoidettu, tytär ja vävy saapuneet onnellisesti kotiin. Mummu nukkunut rauhallisesti yön omassa kotona (kahdesta kahdeksaan). Huh, huh!

Puppelin, Ukon ja Maijahalosen kanssa puuhailu on mukavaa, useimmiten he itse keksivät omat leikkinsä ja mummulle jää vain tarkkailijan rooli. Ja riitojen ratkaisijan. Joka voimia kysyykin, sillä osapuolet äänekkäästi solvaavat toisiaan, peräävät omaa syyttömyyttään ja huutavat toisen syyllisyyttä. Tämän kaiken keskellä on oltava aikuinen: riidat pitää sopia oikeudenmukaisesti, ehdottomasti. Ja niin, että riitelijät ymmärtävät, miten tässä näin kävi ja miten tästä selvitään. Tosin tovin kuluttua he eivät muista koskaan riidelleensäkään. Ollaan taas parhaimmat ystävät.

Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Päivä kuluu: valmistan ruokaa, tarjoilen sen ja siistin jäljet. Aamutoimet, iltatoimet: suihkut, hampaat, lukemiset. Puhtaat vaatteet, likaiset vaatteet. Pesu, kuivatus ja viikkaus. Maijahalonen nukkuu ”tietysti” ensimmäisen yön omassa sängyssään, muut yöt mummun vieressä. Yhden yön sängyn jakaa kolme nukkujaa: serkku Hääpuku on ollut Maijahalosen leikkikaverina ja haluaa jäädä yökylään. Maijahalonen putoaa sinä yönä sängystä, pehmeästi. Mummo kuiskaa kiipeämään ylös ja jatkamaan unta. Näin heti tapahtuukin. Aamuyöstä Hääpuku talutetaan pisureissulle: päivän leikkien ja jännityksen sekä iltajuomisen aiheuttama ”vahinko”-vaara torjutaan etukäteen. Kissat ovat omatoimisia: makuuhuoneen ikkuna on nyt auki öisinkin kissanmentävän verran, siitä Pilvi ja Nökö yön pompottavat. Sisään, tömps! Ulos, krats! Sama uudelleen ja uudelleen tasaisesti koko yön. Ja kaikkina kolmena yönä.

Kaiken tämän todellisen elämän ohella ehdin sukeltamaan kirjan fiktioon: sain luettua Hiljaisen tytön (Peter Høeg) loppuun. Luin pätkittäin aina kun tuli pienikin tilaisuus: kun lapset leikkivät leikkejään, tai valvoin ulkona Maijahalosen puuhailuja, illalla lasten nukuttua (luin pienesti, väsytti!).

Taitavasti kirjoitettu kirja. Se tunne jäi päällimmäiseksi. Taitavan, älykkään kirjailijan kirjoittama teos, jossa tekijän tietämisen kirjo tarjoillaan lukijalle: musiikki, psykologia, uskonto… Umperto Ecokin (Ruusun nim) tiesi, mutta hänen tietämisensä tuli syvemmältä, mielestäni, sai kuuntelemaan ja sanomaan: - Ai niinkö? Mielenkiintoista, kerro lisää!”
Tätä kirjaa lukiessa tietämättömyyteni tuntui – saamattomuudelta (ties vaikka onkin!).

Kasperin, päähenkilön, juoksu vahingoitettuna, vaaroista selviten vammojaan pidellen läpi Kööpenhaminan, liian uskomatonta tieteisseikkailuunkin, vai onko koko kirja parodiaa? Olenko – hoksaamaton? Teos on unenomainen, surrealistinen ja monitasoinen. Miettien luettava, johon minulla oli mahdollisuus vain kirjan alkuosaa lukiessa. Ehkä otan kirjan uudelleen luettavaksi, ehkä en. En voi sanoa ehdottomasti - en. Ei merkityksetön lukukokemus, ollenkaan.

Sitten tapahtui ihan mukavaa, yllätys. Olen lahjoittanut tyttärelle monta metriä kirjoja, ihan hyviä, mutta itselleni ei elintärkeitä (niin kuin luulin). Näiden joukosta etsin Hiljaisen tytön jälkeen jotain lukemista. Hain kuin viinipulloa viinikellarista (tällä kielikuvalla on merkityksensä!). Kuljetin sormea kirjarivejä pitkin…edestakaisin…mitä valitsisin? Ojensin sormen ja vedin ulos hyllystä - Joanne Harris: Kesäviiniä. Ja olin mennyttä! Olin lukenut kirjan, kevyesti, heti sen ilmestymien jälkeen, mutta en ollut ymmärtänyt sitä. Joskus käy niin. Ehkä olin ollut kiireinen, todennäköisesti hyppinyt joidenkin kohtien yli (anteeksiantamatonta). Ehkä elin silloin talvikautta, olin horroksessa ja palelin.

Tässäkin kirjassa matkataan jopa astraalitasolla, epätodellisesti, mutta nyt hellien ja ymmärtäen. Kiedotaan lukija hedelmien, marjojen, mausteiden, juuresten ja kukkien aisteja hivelevään maailmaan. Puutarhaunelmiin. Pieni on suurta, rakkaus ja huolenpito kasvattavat kasvit – ja ihmiset. Kirjailija sen tarjoilee ja nyt en tunne huonommuutta vaan - kiitollisuutta!