Pian on juhla ja juhannusilta

Mökille mukaan:

Kirjoja: Kirjoittamisen aika, Eeva-Liisa Mannerin kirjeitä 1963-1969, toim Tuula Hökkä, Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot!, romaani Aino Kallaksen nuoruudesta, Luis Bromfield: Sateet tulivat, romaani Intiasta (monta kertaa vuosikymmenten aikana luettu). Dekkareita luen myös; niitä löytyy Mikkelin kirjakaupoista.

Syötävää kahdelletoista hengelle: makkarakeitto päivällä, juhlasyötävää illalla. Lohi on suotaantumassa, mäti otetaan pakastimesta, pihvit grillataan, kasviksetkin. Salaatteja, juustoja, hyvää leipää. Ruokaryyppy, viiniä, raparperimehua. Kahvia, suklaakakkua, mansikoita ja kermavaahtoa, konjakki. Toisena päivänä kanaa, sitten proosallisesti jauhelihaa ja makaronia, Kahvia, pannaria, raparperipiirakkaa ja tiikerikakkua.

Lakanoita, tyynyliinoja, pyyhkeitä. Ja kirpputorilta löydetty pieni puulaatikko, lintu koristeenaan. Sekä paljon muuta. Liian paljon, sanoo mies.

Juhannukseen sopivia säveliä mies harmonikalla soittelee: Meren aalloilla, Kesäillan valssi, Suvivalssi. Lauletaan ” Kai muistat, kannella kun fregatin, kai muistat, kannella kun fregatin me haaveksimme ja laulelimme, kun harmonikka kutsui tanssihin.” Järvi vieressä on niin pieni, että tuskin fregatti siinä edes kääntyisi, mutta soutuvene kylläkin. ”Tämä venheeni ei ole linnunluust’, kaaripuut on taivutettu tammipuust’ ” Ystävän laulu, Lokki.

Nuotio kohoaa pieneksi kokoksi, sen ympärille keräännytään laulamaan, juttelemaan. Jos kesäyö tuntuu liian viileältä, haetaan filtit ympärille. Ollaan vaan ja katsellaan nuotion kipunoita. Kuunnellaan luonnon omia öisiä ääniä. Valkoviini viilentyy kesäyön viileäksi, sopivaksi.

Sananjalkoja kasvaa mökin ympärillä; ennen nukkumaanmenoa varmistetaan, että ne kukkivat – kukkivathan?

METSÄN VAALEA TYTÄR

Eikö juuri eilen

metsän vaalea tytär viettänyt häitään,

ja kaikki iloinneet?

Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde,

hän oli salainen polku ja naurava pensas,

hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö.

Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi,

sillä hän oli metsän vaalea tytär;

hän oli lainannut käeltä soittimen

ja hän kulki soitellen järveltä järvelle.

Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,

ei ollut maan päällä yhtään onnetonta:

metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä,

hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet,

hän on kalpea ja herättää kaikki himot.

Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,

seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä

ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä

ja katajat niin iloisina päivärinteellä,

ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin.

Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin,

kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään,

ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.

Edith Södergran: Kultaiset linnut, s. 52-53, (Karisto 1990, 2. painos)