Elokuisia valoja, rapujakin

(Mustana näyttää kamera yön, tumma se olikin. Kauneutta ja haikeutta elokuun kuun on taitamattoman vaikea tallentaa, maistiaisia vaan.)

Viikonloppu mökillä. Perjantaina lähdimme helteisessä loppuelokuun säässä, palatessamme sunnuntaina oli syksy saapunut.

pikkukerimäki alkaa olla ulkoisesti valmis. Hieno mosaiikkilattia on viimeistelty hartsikerroksella ja maalattu kahteen kertaan sopivalla pintamaalilla. Mies on tyytyväinen. Vielä lauteet ja tärkein: kiuas. Sitten kaiketi voipi löylytellä.

Meidän mukana kulki anoppi, vanhempi tytär perheineen tuli päiväksi ja yöksi. Sateettomat päivät antoivat mahdollisuuden ulkonaoloon. Illalla vävy savusti kalan, paistoi pihvit. Minä tein salaatin ja sienikastikkeen, lämmitin saunan. Anoppi ja tytär kattoivat ulkopöytää, kantoivat tarjottavaa, sytyttivät kynttilöitä ja tarkkailivat järvessä polskivia lapsia. Mies lopetteli päivän töitään pikkukerimäessä.

Ilta pimeni nopeasti ja taivaalle kipusi kullankeltainen kuu, josta mökkirantaan johti leveänä samanvärinen kuunsilta. Sama kuu ja silta kiehtoivat tuhansissa rannoissa ja silti vain meidän. Joitakin pilvenriekaleita purjehti kuun editse.

- Katsokaa, siellä seilaa kapteeni Koukun laiva! sanoin lapsenlapsille.

(Peter Pan tarkkailee kapteeni Koukun alusta.)

Tähtilamput syttyivät toinen toisensa jälkeen. Mietin, kuinka nyt viimeistään olisi taivaalta tarkennettava ne tutuimmat tähdistöt Puppelille, Ukolle ja Maijahaloselle osoitettavaksi. Satelliittien radat risteilivät taivaalla, näkyi useita tähdenlentoja. Toivoin.

Mies on muurannut kivistä nuotiopaikan, grillauspaikan. Siinä pidimme tulta. Liekkiä ja kipinöitä, ikiaikaista tunnelmaa ympärillä istujilla. Ukko poltti pitkän tikun päätä nuotiossa: pää alkoi hehkua, syttyä. - Pyöritä sitä tikkua, tee ympyrää, sanoin. Katkeamaton valokaari muodostui yöhön. - Lasermiekka, Ukko innostui. Lumoutuneena katselimme valotanssia. Puppeli ja Maijahalonenkin halusivat omat taikatikkunsa. Jopa isänsä innostui taituroimaan. Ja pappa (mies). Minulle Ukko toi pienen tikun, sen hehku muodosti ilmaan hentoa valokiehkuraa.

Vävy bongasi polulta kiiltomadon ja toi sen lapsiensa ihmeteltäväksi. Moisesta mielenkiinnosta mato närkästyi ja himmensi lappunsa valoa, varovasti vävy asetti sen löytöpaikkaansa jatkamaan kosioretkeään.

Valoja mustassa yössä: kynttilät, kuu, tähdet. Kaipa ”tekokuutkin”. Tähdenlennot. Nuotiotuli, kipinät. Hehkuvat lasermiekat. Ei, ei lasermiekat minulle, vaan valon ja liikkeen mystinen liitto , näky jatkuvuudesta, vaikkakin vain harha silmän verkkokalvolla. Kiiltomato, niin todellinen.

- - -

Miehen serkun (ystävättären) koko perhe on hurahtanut rapuihin. Heidän kesäasuntonsa järvi tuntuu olevan niitä pullollaan. Järvestä nousee rapuja paitsi omaan rapupöytään, myös tuttavien. Itse en ole koskaan ravuista välittänyt: niiden kurja kohtalo tulla tapetuiksi (vaikkakin nopeasti) kiehuvaan veteen on säälittänyt. Lisäksi ravun mutkikas ulkokuori saksineen ja jalkoineen ja pyrstöineen ei rapuhimoani ole herättänyt. [Katkaravut (kuoritut) kyllä maistuvat.] Kun mieskään ei ole ravunsyöjä, näitä herkkuja ei meillä ole ollut koskaan.

Ystävätär on sitkeä ja periksiantamaton. Hän päätti tutustuttaa meidät rapuihin. Ensin keitettyihin. Eräänä iltana hän saapui kera poikansa, muutaman keitetyn ravun ja rapuveitsen. Siinä keittiön pöydän päällä hän taidokkaasti minun hyi-huutojeni säestyksellä perkasi ravun (perataanko prapu?), kaivoi esille siitä sen pienet syötäväksi kelpaavat ja tarjoili ne meille. Maistettavahan meidän oli, ei siinä mikään auttanut! Ja ihan hyvältähän rapu maistui.

- Imeskele saksi, hän neuvoi. Minä imeskelin. Ihan hyvää tillisuolaista rapuvettä. Kuoria hän katseli: - Täältä kaavitaan vielä rapuvoikin. Tiedän. Olen nähnyt hänen viisivuotiaan tyttärensä herkuttelevan minulle malliksi: imeskellään jalkoja ja pienellä sormella raaputetaan ”voi” suoraan suuhun!

Minusta huolimatta vanhempi tytär on innostunut ravuista. Myös miehensä. Ystäväperheensä kanssa heillä on jokavuotiset rapujuhlat. Tänä vuonna saivat rapunsa miehen serkun suuren suuresta sumpusta.

Kuulimme, että mökkijärvessämme liikuskelee myös noita saksiniekkoja runsaasti. Totta, olemme nähneet mertojen merkkejä ja katsastajat. Nyt viikonloppuna ajattelin yllättää tyttären ja vävyn. Ostaisin rapumerran ja makkaraa ja antaisin heidän kokeilla, josko rapu uisi mertaan. Siispä anopin kanssa ajoimme Mikkeliin, siellä isoon, kaikkea mahdollista edullisesti myyvään tehdashallissa toimivaan kauppaan, josta ravunpyydyksiä piti löytymän. Kävelimme suoraan hallin perille, jossa vapaa-ajan tarvikkeet. Huomasinkin heti pyöreät, verkkomaiset pyydykset. – Otetaan näitä kaksi, sanoin anopille. Kassa sanoi jotakin sumpuista, kun maksoin ostokseni.

Olin juuri ajamassa kaupan pihalta ajotielle, kun eräs ajatus välähti päässäni, Ajoin sivummalle, soitin ystävättärelle: - Millaisia ne merrat ovat? – Sellaisia kovia muovisia. – Entäs mitä ovat pyöreät verkot? – Ne ovat sumppuja, joissa rapuja säilytetään. Olin ostanut kaksi sumppua! Ei kuin kiireesti kauppaan takaisin, ystävällinen kassa soitti myyjän tuomaan kaksi mertaa ja hyvitti pois yhden sumpun. Nauroin, että tällainen ravustaja tässä oli mertoja ostamassa!

Mertoihin laitettiin makkaraa. Mies, vävy ja lapset kävivät laskemassa ne. Seuraavana päivänä merrat tarkastettiin: toiseen oli uinut yksi ja toiseen kolme hienoa täplärapua! Saalis tuotiin maihin ihailtavaksi: tomerat ravut nostelivat pyrstöjään ja availivat saksiaan. Sitten ne laskettiin takaisin järveen. Uskon, että minä ja mies emme kaksin mertoja koe, mutta ehkä tytär ja vävy, ehkä tuttaviensa kanssa.

Ystävätär soitti: - Tuliko rapuja? – Tuli neljä. – Se on ihan hyvin. Meillä on kahdeksankymmentä sumpussa. – Montako mertaa teillä olikaan? – Viisitoista.

- - -

Viikko alkaa. Elokuusta jäljellä vain tämä viikko. Ulkona paistaa elokuun aurinko niin hyville kuin pahoille. Meille kaikille.

J.K. Muutamassa seuraamassani blogissa on kirjoitettu viime viikonlopusta "venetsialaisena viikonloppuna", johon tuli ja ilotulitukset kuuluvat. Tunnettu juhla varsikin länsirannikolla. Itse en ole koskaan aikaisemmin tavasta kuullut, joten siitä tietämättä tulin sitä viettäneeksi!

Yllätys

Haamuilija on viime aikoina hoitanut kukkien kastelua. Yleensä hän kastelee kukkia vain talven yli, ne hänen täsmäkastelullaan sinnittelevät pimeän ajan yli: ei yhtään liikaa eikä yhtään liian vähän vettä. Minä seurailen ja työntelen sormea multaan (salaa, ehdottomasti), joskus lurautan vähän lisää vettä. Hämmästyttävän hyvin kasvit tuntuvat selviävän haamuilijan miniannoksilla.

Orkideat kastelija on kukittanut moneen kertaan omalla ohjeellaan. Ja nyt, uskomatonta, on saanut amatsoninliljan (sen stockkalta ostetun), kukkimaan. Muutama päivä sitten havahduin katsomaan liljasta nousevaa pitkää ja vihreää, liian pitkää ja ohutta lehdeksi. Se oli kukkavana.! Ostoliljani on tehnyt yhden kukkavanan! Nyt kukka on puhjennut, valkoisena ja tuoksuvana. Sen tuoksu on eksoottinen ja vahva. Ei ihme, että aikoinaan vältettiin nukkumasta kukkivan liljan kanssa samassa huoneessa. Ties mitä nukkuja uneksisi, kun liljankukan makea hajumolekyyli hiljaa hiipisi hänen hajuaistiinsa. Meillä kukantuoksu halutessaan voi leijua vaikka makuuhuoneeseen, ovi olohuoneesta sinne on aina kutsuvasti pienesti auki.

Vuosia vanha konkarililja toisessa huoneessa työntää vain lehtiä. En ymmärrä, miksi lehtensä ovat niin rääpäleitä, sama hoito kukalla ollut kuin nyt kukkivalla.

Ei vielä...

Kotiini on saapunut toinenkin kummitus. Tuon ensimmäisen kanssa olen jo aika tuttu: hän uskaltautuu joskus jopa näkyväksi toimitellessaan tekosiaan (pyykit, lakaisu, yleinen järjestely).
Mutta tämä toinen... Se on eläin. Olin keittiössä. Ulko-ovi oli auki. Hetki sitten kuulin auton saapuvan ja uskoin miehen kotiutuneen. Samanaikaisesti aivoni lähettivät signaalia jostakin, joka venytteli ja rapisteli, nousi laiskasti vastaanottamaan tulijan. Koira heräsi kun isäntä saapui.

Paitsi ettei mitään koiraa vielä ole. Elin hetkiä menneisyydestä, oli sellainen "desavuu".

Ajatus ajatukselta koira tulee elävämmäksi, mutta koskaan aikaisemmin se ei ole täällä näin liikkunut. (Aikaisemmat rakkaat koirat olen surrut suurella surulla pois, ne eivät ole huoneissa poimenonsa jälkeen tassutelleet.)

Ajaja olikin joku naapureista, joka kiersi poikkeuksellisesti lammenrantatien kautta. Ei mies. Eikä vielä koiraa...

Jatkoa ei niin tunteella

Vielä tuolta majakkasaarelta:

- Saarelle astelin 80 cm leveää lankonkia, selvitin raput alas, rotkokävelyn ja raput ylös. Ei hankaluuksia, helppoa. Hyvä minä!

- Katselin pois lähtiessä nuoria poikia ja miehiä, jotka sinne tänne hyppelivät varomillani kivillä ja rapuilla. Miten helppoa se on ollutkaan - silloin joskus!

- Kuuntelin reipasta naisopasta, joka kertoi saaren historiasta. Hän oli nuori, ruskettunut, avojaloin. Tummaa, lyhyttä tukkaa tuuli tuiversi. Ajattelin hänet oitis merimiehen tyttäreksi.

- Selvisin tulon merimatkasta tosi reippaaksi syötyäni maukkaan lohileivän (saaristolaislimppua) ja pullan sekä juotuani kolme kuppia kahvia.

- En noussut majakan tornin 272 askelmaa, vaikka mieli teki. Ajan kanssa nousu ja lasku olisivat varmaan onnistuneet polvillanikin.

- En ottanut yhtään valokuvaa majakasta.

- Ostin Arabian mukin, johon Bengtskärin majakka piirretty. Annan sen miehelle ja juon siitä itse, niin luulen (miehellä yleensä aina se sama teemuki, minä vaihtelen haluisasti mielialojen mukaan).

- Lähetin lapsenlapsille kortit: ”Terveisiä majakkasaarelta. Muumit eivät olleet kotona.” ”Tapasin yhden Hattivatin.” Kotiinkin kortti lähti ”Muumimammalta”.

- Ystävätär kävi kysymässä hintoja: vuorokausi saarella maksaisi aterioineen n. 350 euroa kahden hengen huoneessa. Emme heti varanneet, vaikka ystävätär oli kuullut, että ensi heinäkuun varauksia jo tehtiin.

- Ystävätär selvitti, että jos myrsky pakottaisi viipymään saarella (pakottaisi!), yöpymisistä ei veloitettaisi, ainoastaan aterioista (ymmärrettävää, söisihän sitä kotonakin).

- Liikkuvat kivenmuhkurat ovat vaarallisia: ystävättären mies astui sellaiselle, kaatui ja tukeutui vasempaan käteensä. (Ranteessa on lääkärin ja röntgeninkin mukaan ehkä pieni murtuma. Varmuuden vuoksi kipsattiin viikoksi ja sitten uudet röntgenit.)

- Ystävätär alan ihmisenä rauhallisesti ja oikeaoppisesti sitoi keltaisen kaulaliinan miehensä rannetta tukemaan (liina toisen mukana olleen ystävättären, minun joululahjani hänelle). Pahemminkin olisi voinut käydä, tiedämme.

- Sanoin päivälle näkemiin, sen muistopussin suljin.

Valoa

(Kallioita, meri ja taivas: Bengtkär. Majakka kuvaajan selän takana, jykevänä olemassa.)

Sunnuntaina vierailin Bengtskärin majakalla. Sattumaltako? En usko.

Pääsin mukaan, kun neljän porukasta yhdelle tuli työeste. Ajoimme bussilla Hankoon, sieltä veneellä majakkasaarelle.

Hangossa pilvikumpareet peittivät sinen. Ennen horisonttia pilviesirippu loppui vaakasuoraan helmaan: Bengtskärissä paistaisi aurinko, joku tiesi. Vesimatka sinne kestäisi puolitoista tuntia.

Kapteeni kertoi tuulien olleen menneen viikon liian kovia veneelleen, matkoja majakkasaarelle ei oltu voitu tehdä. – Nytkin tuulee, mutta teitä onnisti, matkaamme majakalle ja maihin siellä, niin uskon, päästään.
Merimatkustaminen on todella ilmoista kiinni, ajattelen. Tavalliset aikataulut, lähtemiset, saapumiset ajallaan. Kaikki tässä on uutta maakravulle!

Aallokossa mentiin koko matka. – Kuoppia, sanoi veneen kapteeni. Kiinnitin katseeni tarkasti horisonttiin ja sinnittelin keinunnan kanssa. –Taidan olla huono merimies, huokasin apeana ystävättärelle. – Oletko ottanut pahoinvointipillerin? hän kysyi. – No, en!

Ylös, alas, horisontti keikkui ja vene sukelteli kuopissa. Oikein syvä notkahdus tuntui vatsassa, sai aikaan (omituista!) naurun tunteen, halun mennä mukaan, liikkua veneen rungon tahdissa. Kaipa nauruntapaisesti äänähdin, koska ystävätär katsahti: - Mitä nyt? – Tuntuu ihan kuin hurjaa keinuisin lapsuuden keinussa, vastasin. –Katso vain horisonttiin!

Bengtskär näkyi ensin horisontissa kuin neula, sitten tulitikku, josta hiljalleen muotoutui majakkarakennus torneineen. Kivisaari.

Perillä emme rantautuneet ”siihen helppoon kohtaan”, vaan tuulen ansiosta ihan toiseen, jossa laiturina rantakallio. Josta portaat alas louhikkoon, josta portaat ylös majakkatasolle, jossa sileiden kiven ylitystä majakan juurelle. Ajatella, että minä punkero tästä kaikesta selvisin. Ihminen on sinnikäs, kun jotain haluaa!

Saarella huono olo kaikkosi, sen merituuli vei. Ihan oikeasti. Ihana tuuli. Ja meren voiman näkeminen sen kohdaessa rannan kalliot. Merenkäynnin tanssiinkutsu uhkasi tehdä huonovointiseksi, mutta merta rakastan.

–Tykkäätkö todella merestä? kysyi ystävätär. Hänestä meri on pelottava. – Niin minustakin, sanoin. –Se pelottaa, koska sitä et voi hallita etkä vallita. Sitä rakastaa sen itsensä takia. Se ei nöyrry, ei imartele. Se on kohtumme, lohtumme. Alkukotimme aikojen alussa, sanovat jotkut... Enkö siis rakastaisi äitiäni? Katso sitä nyt: auringon kilo aaltojen kärjissä, aallon murtuminen saaren rantakallioon, pärskähdyksestä syntyvä enkelinsiipi korkealla ilmassa! Tämä kaikki kaikkialla ympärilläsi. Ja tuo taivaankansi! Ei ihme, että joskus sen ajateltiin olevan kupu, maailmankaikkeus kuvun alla. Voi, kunpa täällä saisi olla tähtikirkkaana yönä (paljon on rakkauksia, tähtikirkas yötaivas yksi suurimmista).

(Hyväpolviset ystävättäret kallioilla. "Varokaa märkää kallioita, älkää astuko sille! Ennen kuin ehditte sanoa "ässä", olette liukastuneet ja - meressä!")

Tulomatka oli – täyttä auringonpaistetta (muistona nenänpäässä, otsalla ja poskilla) ja hyvää oloa! Istuimme yläkannella, ihan takana. Vene joutui kiemurtelemaan, mutta aallokko oli asettunut. Tai sitten minä. Paikkani oli minulle paras: käänsin selän ja oli vain meri ja minä ja saari ja majakka. Rauhallisesti loittonimme, viipyen sanoin sille näkemiin. Tapaamisiin, kenties.

(Täällä huussinkävijöitäkin hellitään näköalalla!)

Joskus ihan yllättäen se tapahtuu

Elokuun toisella viikolla koin nykyisin niin harmittavan harvinaisen täydellisen tyytyväisyyden hetken Heinolassa. Olin koulutuksessa ja ohjelmaan sisältyi mm. työpaja, joka toteutettiin eräänä aamupäivänä Kivalterin talossa.

(Kuva kirjasta Heinolan kaupunginmuseon julkaisuja no 8: Lääninkivalteri Aschamin talo Heinolassa, s. 39)

”Talon rakensi Loviisasta Heinolaan muuttanut lääninkivalteri Lars Adolf Aschan asuin- ja virkataloksi 1780-luvulla. Rakennus on lajissaan harvinaislaatuinen sisämaan 1700-luvun kaupunkitalo. Talo edustaa tyypillistä residenssiajan virkamiestalojen tyyppiä, talon sisäarkkitehtuurissa on piirteitä rokokoosta ja kustavilaisuudesta. Talon konservointityöt valmistuivat 1989. Rakennus on sisustettu 1700-luvun lopun kodiksi ja se toimii museona. Piha rekonstruoitu 1700-luvun lopun puutarhaksi, sellaisia tiedetään Heinolassakin aikanaan olleen.”

Kävelimme työtoverin kanssa rauhallisen puiston halki katsellen etsien ”keltaista puutaloa, ei kaukana, vain n. 300 m puistosta oikealla”. Jo vilahti oikealla keltaista, ja oikeanvärisen puutalon löysimmekin. Ikkunat olivat auki ja sisältä kuului lasten kirkkaita ääniä. Päiväkoti! Mukava talo äänineen, muttei meille nyt tarkoitettu. Seuraavakin talo oli keltainen. Tuo varmaan se Kivalteri! Kadunpuoleinen puuportti oli kiinni, kuljimme talon viertä eteenpäin, ikkunoden kohdalla pysähtyen... Tuolla jökötti peruukkitukki kera sille asetetun, korkeaksi ja pöyheäksi kammatun valkoisen peruukin. Suoraan 1700-luvulta!

Talon kulmasta käännyimme oikealle, kadun päässä vilahti järvi. Pysähdyimme, edessämme vasemmalla oli portti menneisyyteen, vain yksi askel: astuimme Kivalterin talon pihalle, aikaan n. 250 vuotta sitten. En koskaan unohda tuota hetkeä.

Silmieni eteen avautui pihamaalla toteutettuna se puutarhaunelma, jota en ollut edes osannut uneksia niin täydelliseksi kun sen nyt näin! – Nyt minun täytyy pysähtyä ja vetää henkeä, sanoin. – Minun täytyy katsoa tätä muistaakseni! [Se kamera, se kamera! - Missä olet aina silloin kun sinua tarvitsen? - Huolimattomasti matkakassiin jätettynä.]

Näin talon oikealla puolella aarin (10 x 10 m) kokoisen kasvimaan, nurmikon reunustaman. Ei pitkiä penkkirivistöjä melkein maata myöten, hankalan leveitä hoidettavaksi, vaan alue oli jaettu neliön kokoisiin penkkeihin. Penkit olivat jotensakin 20 cm korkeita (miten helppoa kumartua kitkemään kipeitten polvi-inhotusten kanssa) ja niiden välissä olevat käytävät tarpeeksi leveitä asteluun ja kasteluun.

Näissä suloisissa pienissä, täydellisissä penkeissä kasvoi terhakkaana mm. porkkanaa, punajuurta, sipulia, papuja, selleriä, erilaisia kaaleja, tupakkaa!, tilliä. Perunaa oli istutettu kasvimaan sivulle viimeiseksi. Perunapenkit olivat pitkiä, niin kuin perunalla pitääkin olla, kasvimaan sivun pituisia. Tuoksuhajuherneellä oli paikkansa, pajusäleiköllä tuettu. Sinistä. Ruusupapu viihtyi omassa korkeassa tukisäleikössään. Olen aina (silloin harvoin kun olen) kasvattanut molempia kasveja vain seinustalla; nyt näin, kuinka omillaan ne ovat osana muuta puutarhaa.

Krassit kukoistivat omana ryhmänään, kehäkukat ja ruiskaunokit sovussa penkissään. Vielä löytyi yrttimaa sekä lääkekasveja, sievästi oma puukehikko jokaisen ympärillä. Etsin nimiä tikkunokkan kiinnitetyistä lastukylteistä. Luin lipstikan, mintun ja piparjuuren, laventelin, rakuunan, sormustinkukkaa ja valeriaanaa. Mikä runsaus, silmänilo ja tuoksu!

Pihalla kasvoi marjapensaita, omenapuita, ruusuja, kultapalloja, leijonankitoja jne. Vanhoja lajikkeita, 1700-luvun lopun mallien mukaisesti.

Olen unelmissa useasti puutarhassa, omassani, jossa kaikki kukkii ja satoilee, voi hyvin ja antaa vaeltajalle mielenrauhaa. Todellisuudessa tuo puutarha on aina ollut mahdoton toteuttaa. Niin kuin mies tänäkin keväänä viisaasti sanoi: - Sinun täytyisi palkata puutarhuri kaikkea tuota haluamaasi toteuttamaan! Leikkisästi, tietenkin. Meille tavallistakin tavallisimmille ajatus noin luksuksesta mahdoton, eikä edes mieleinenkään!

Kivalterissa näin sellaista, joka oli täydellistä, tarpeeksi pientä ja siten mahdollista toteuttaa arkisen 70-luvun tiilitalon pihapiirissä. Jossa haituliveimainen emäntä. Sopivista sopivin lättänän kotimme kaveriksi !

Miehelle kerroin tästä rakastumisesta, ”leimahduksesta”. Hän ei ollenkaan ollut innostunut. – Ei sellaisia kasvipenkkejä voi olla, hän sanoi. – Johan ensimmäinen rankkasade huuhtoo koko penkin liejuksi, – Ei, penkit näyttivät tanakoilta ja kestäviltä ja moni rankkasade on niitä huuhtonut. . Onko ne sitten vähän kuin perunapenkkejä? mies kysyi. – Kyllä, aivan! – No, sitten ymmärrän. Ehkä ne voisivat onnistua…

Nyt haaveet ovat sisälläni kypsymässä kuin – hyvä viini. Ne lämmittävät ja odottavat toteutumistaan. Katselen pihalla paikkaa, johon puutarhan voisi luoda. Kohta aloitan miehen lopullisen pehmityksen ajatukselle. Häntä tässäkin tarvitaan sitten kun haaveilusta siirrytään tekoihin!

Eloa elokuussa

Huh, mitä kiirettä! Olen pyörinyt kuin peruna kattilassa:

Voi tätä hoppua hoppua hoppua
huusivat perunat, voi tätä hoppua
ei tule loppua loppua loppua
polkata täytyy polkkaa, polkata polkkaa
kiireistä aikaa, tulta on kengissä
laukata täytyy laukkaa, laukata laukkaa
ei ole tolkkua millään, ei ole tolkun tolkkua
kolkata täytyy kolkkaa, kolkata kolkkaa
hyvä jos pysymme hengissä, hengissä, hengissä
voi tätä hoppua hoppua hoppua
ei tule loppua.

- Kirsi Kunnas

Elokuun ensimmäinen viikonloppu vietettiin rantasaunalla, nyt aurinkoisessa säässä kera ystävättären miehineen. Ystävätär kokkaili todeksi omia reseptejään, mm. katkarapuruukun. Hän on intohimoisen kiinnostunut painontarkkailusta. Ei itse ole ollenkaan ylipainoinen vaan ihan normaali, mutta jos herkutteleepi, niin vaa’an armoton viisari värähtää heti ylöspäin. Tätä välttääkseen ja helliäkseen muutoinkin fyysistä täälläoloaan, hän syö hyvin, mutta tiukasti tietyllälailla. Joka tarkoittaa kieltäytymistä hiilihydraattipitoisesta ruoasta. Kalaa, lihaa, vihanneksia melkein mielin määrin, muttei esimerkiksi perunoita eikä kotileipurin tuotteita. Näin syöden on painonsa aleneva ja olo sekä kaikki arvot kohdallaan. Minulle hän valmistautuu tekemään oman ohjelman…

Ilma oli niin hellivä, että keksimme jäädä mökille ystävättären kanssa kaksin viikonlopun jälkeen muutamaksi päiväksi. Jolloin koin sen ihmeen, että mökkitaivaamme säteili kirkkaan sinisenä ilman ainuttakaan pilvenhattaraa! – Nyt annan kyllä monta sadepäivää anteeksi, minä sanoin. – Ja saat monta kaunista päivää lisää, ystävätär povasi. Hän rakastaa aurinkoa ja aurinko rakastaa häntä, eikä polta säteillään. Hänen ihonsa ei vaadi suojakertoimia auringon kohtaamiseen, vaan tunnista toiseen lämpenee ja ruskettuu poltteessaan. Nytkin ystävätär nautinnollisesti köllötteli laiturilla, luki mökiltä löytämäänsä Maija Asunta-Johstonin kirjaa Onnellisen naisen vuosi. Aika ajoin kuului loiskahdus: nautiskelija molskautti itsensä rantaveteen, hetken vilvoittelu ja uudelleen auringon syliin. Minä rasvasin näkyvissä olevaa ihoani auringonsuojavoiteella, kerroin 30, istuin varjossa lukemassa. Vaihdoimme sanan silloin tällöin, isomman aikaa olimme hiljaa lähekkäin, vailla velvollisuuksia hauskuttaa toinen toisiamme. Oli mukavaa.

Kotiuduttuani olin kotona vain päivän. Loppuviikko riensi koulutuksessa Heinolassa (jossa lumoava ahaa-elämys, josta myöhemmin), sieltä suoraan perjantai-iltapäivänä mökille, jonne mies jo ennättänyt kotoa. Hänelle tyypillistä seuraavanlainen: kun tiedustelin puhelimessa, mitä mies oli pakannut mukaansa mökille, hän vastasi: - Kylmälaukun. –Mitä sinulla siellä laukussa on? kysyin. –Ei mitään, hän vastasi. Tunsin itseni aika tarpeelliseksi kurvatessani mökkiä lähinnä olevalle ABC:lle!

pikkukerimäen lattia tuli valmiiksi ja ikkuna ja ovi paikoilleen. Elokuu jatkui.

Maantaina alkoi työ, sopeutumista ja valmistelua on ollut koko tämä viikko. On tuntunut aika mukavalta: olen unohtanut itseni voivottelemisen. Voiko omaa napaansa tuijottaa vaikkei sitä näekään? Ja jos nostaa katseensa, näkeekö elämää?