Valoa

(Kallioita, meri ja taivas: Bengtkär. Majakka kuvaajan selän takana, jykevänä olemassa.)

Sunnuntaina vierailin Bengtskärin majakalla. Sattumaltako? En usko.

Pääsin mukaan, kun neljän porukasta yhdelle tuli työeste. Ajoimme bussilla Hankoon, sieltä veneellä majakkasaarelle.

Hangossa pilvikumpareet peittivät sinen. Ennen horisonttia pilviesirippu loppui vaakasuoraan helmaan: Bengtskärissä paistaisi aurinko, joku tiesi. Vesimatka sinne kestäisi puolitoista tuntia.

Kapteeni kertoi tuulien olleen menneen viikon liian kovia veneelleen, matkoja majakkasaarelle ei oltu voitu tehdä. – Nytkin tuulee, mutta teitä onnisti, matkaamme majakalle ja maihin siellä, niin uskon, päästään.
Merimatkustaminen on todella ilmoista kiinni, ajattelen. Tavalliset aikataulut, lähtemiset, saapumiset ajallaan. Kaikki tässä on uutta maakravulle!

Aallokossa mentiin koko matka. – Kuoppia, sanoi veneen kapteeni. Kiinnitin katseeni tarkasti horisonttiin ja sinnittelin keinunnan kanssa. –Taidan olla huono merimies, huokasin apeana ystävättärelle. – Oletko ottanut pahoinvointipillerin? hän kysyi. – No, en!

Ylös, alas, horisontti keikkui ja vene sukelteli kuopissa. Oikein syvä notkahdus tuntui vatsassa, sai aikaan (omituista!) naurun tunteen, halun mennä mukaan, liikkua veneen rungon tahdissa. Kaipa nauruntapaisesti äänähdin, koska ystävätär katsahti: - Mitä nyt? – Tuntuu ihan kuin hurjaa keinuisin lapsuuden keinussa, vastasin. –Katso vain horisonttiin!

Bengtskär näkyi ensin horisontissa kuin neula, sitten tulitikku, josta hiljalleen muotoutui majakkarakennus torneineen. Kivisaari.

Perillä emme rantautuneet ”siihen helppoon kohtaan”, vaan tuulen ansiosta ihan toiseen, jossa laiturina rantakallio. Josta portaat alas louhikkoon, josta portaat ylös majakkatasolle, jossa sileiden kiven ylitystä majakan juurelle. Ajatella, että minä punkero tästä kaikesta selvisin. Ihminen on sinnikäs, kun jotain haluaa!

Saarella huono olo kaikkosi, sen merituuli vei. Ihan oikeasti. Ihana tuuli. Ja meren voiman näkeminen sen kohdaessa rannan kalliot. Merenkäynnin tanssiinkutsu uhkasi tehdä huonovointiseksi, mutta merta rakastan.

–Tykkäätkö todella merestä? kysyi ystävätär. Hänestä meri on pelottava. – Niin minustakin, sanoin. –Se pelottaa, koska sitä et voi hallita etkä vallita. Sitä rakastaa sen itsensä takia. Se ei nöyrry, ei imartele. Se on kohtumme, lohtumme. Alkukotimme aikojen alussa, sanovat jotkut... Enkö siis rakastaisi äitiäni? Katso sitä nyt: auringon kilo aaltojen kärjissä, aallon murtuminen saaren rantakallioon, pärskähdyksestä syntyvä enkelinsiipi korkealla ilmassa! Tämä kaikki kaikkialla ympärilläsi. Ja tuo taivaankansi! Ei ihme, että joskus sen ajateltiin olevan kupu, maailmankaikkeus kuvun alla. Voi, kunpa täällä saisi olla tähtikirkkaana yönä (paljon on rakkauksia, tähtikirkas yötaivas yksi suurimmista).

(Hyväpolviset ystävättäret kallioilla. "Varokaa märkää kallioita, älkää astuko sille! Ennen kuin ehditte sanoa "ässä", olette liukastuneet ja - meressä!")

Tulomatka oli – täyttä auringonpaistetta (muistona nenänpäässä, otsalla ja poskilla) ja hyvää oloa! Istuimme yläkannella, ihan takana. Vene joutui kiemurtelemaan, mutta aallokko oli asettunut. Tai sitten minä. Paikkani oli minulle paras: käänsin selän ja oli vain meri ja minä ja saari ja majakka. Rauhallisesti loittonimme, viipyen sanoin sille näkemiin. Tapaamisiin, kenties.

(Täällä huussinkävijöitäkin hellitään näköalalla!)