Istuin äsken teveyskeskuksessa. Jonotin terveydenhoitajalle. Odottaessani luin Helena Anhavan runokirjaa: Murheellisten kuullen on puhuttava hiljaa. Silmäni kostuivat ja nostin katseeni. Toinen jonottaja istui vastapäätä, katseli minua huolestuneena ja kysyi:
- Sattuuko?
- Ei, sanoin ja naurahdin. - Luen vain runokirjaa.
Se ei ollut totta. Minuun sattui. Sieluani kosketettiin.
4 comments:
Kirja on siitä armollinen, ettei se kiirehdi lukijan edelle. Kyyneleet saavat tilan, kun kirjan laskee syliinsä ja voi vaipua ottamaan vastaan.
Koskettava elämän pienisuuri tarina!
:´)
Kauniisti luettu, eletty ja kerrottu.
Paju,
Olen aina ollut kauhea itkupilli. Lukiessani elän tekstissä täysillä mukana, vaihdan istumapaikkaakin näkemättä, kuulemtta, huomaamatta!
Kiitos kommentista! :D
Haavetar,
Kiitos myös sinulle! Tarina on pieni ja tosi.
Sanasi myös kannustavat: takanani on 30 vuoden täysi hiljaisuus - kirjoittamisesta.
En ymmärrä nyt, miten niin kävi...
:D
Minulle kävi samoin: kirjoittamispaasto kesti kolmekymmentä vuotta.
Post a Comment