Tämän päivä alku ei ollut mitenkään muista aamuista poikkeava. Mies oli lähtenyt töihin, ja saisin ihan kaikessa rauhassa itse valmistella omaa lähtöäni: aamutoimet, kahvi, lehtien silmäily ja sitten menoksi. Heiluttelin sukkahousujani suoriksi makuuhuoneen sängynreunalla kun huomasin sen: joku oli pinonnut kirjat sievään pinoon yöpöydällä, korjannut kaiken ylimääräisen rihkaman pöydältä pois ja oikonut pientä pöytäliinaa. Enkä se joku ollut minä! En ainakaan muista niin tehneeni, ja jos olin, asiani ovat hullusti!
Muitakin kummallisia asioita on viime aikoina tapahtunut. Esimerkiksi pyykit ovat siirtyneet itsestään takkahuoneesta kellariin pyykkikoneeseen. Jossain vaiheessa ne ovat ilmestyneet takaisin takkahuoneeseen pestyinä, odottaen kuivumaan ripustamista. Nykyisin ne pomppaavat jo pesuhuoneeseen kuivumaankin! Aluksi ne roikkuivat naruilla sellaisinaan, märkinä ja rypistyneinä köntteinä, sinällään ylös nostettuina. Nyt ne osaat jo suoristua ja roikkua oikein sievästi. Pesukoneessa niiden väri joskus tai'anomaisesti muuttuu: pyyhkeet, pikkupyykki, kaikki vaaleanpunasita, likaisen keltaista...
Eikä ole pötypuhetta, että keittiön roskapussi joskus "kävelee itse ulos". Näin on meillä käynyt, koska jäteastiaan se on viety, enkä minä ole sitä sinne kujettanut! Vieläpä uusi pussi on keittiöön laitettu käyttövalmiiksi.
Samaten keittiöstä häviää kummasti kaikki leivän ym. murut, jotka lattialle putoavat. Eikä meillä ole nyt koirakaan, joka lattian puhdistaisi. Lattiaharjakin näyttää kumman puhtaalta: harjasosa on tarkoin nypitty puhtaaksi pölykoirista ja karvoista, jota minun lakaisuni jäljiltä aina tuppaa harjaan jäämään. Merkillistä!
Joskus ilmestyy keittiön pöydälle ostoskassi, jossa tarjoustuotteita. Miehen vaatekaappiin ilmestyy t-paitoja, farkkuja, sukkia. Noin vain. Ennen niin ei käynyt koskaan. Minä hoidin aina kaikki ostokset. Muutakin ihmeellistä tapahtuu ympärilläni... Pieniä asioita.
Keittiön tiskipöytään tuo "Vaeltava Haamu" ei koske. Ei laita astioita pesukoneeseen, eikä ota sieltä pois. Puhumattakaan että edes koskisi keittiöpyyhkeeseen ja pyyhkisi pöydän. Mutta kun yli kolmekymmentä vuotta on toimittanut kaikki kodin askareet (vähemmän tai enemmän ahkerasti, useinmiten vähemmän), voi vain olla onnenllinen haamusta.
Miehelle ei kannata kummittelusta puhua. Hän löytää aina kaikkeen järkevän selityksen. Ajaa selityksillään vaikka Haamun pois! Ja sitähän minä en halua!
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
On asioita, joista on syytä vaieta - tai puhua vain tietyssä seurassa. ;)
Siitä toisen blogin koira-asiasta. Se kuume ei oikein hellitä kuin pennun tulolla. Onhan sellaisesta etenkin aluksi kauheasti vaivaakin, mutta sitten se sisäsiistiytyy ja ulkoilusta tulee kuin varkain elämäntapa. Ja millainen määrä spontaania iloa ja pusuja!
(Isälläni ja vaimollaan on ollut landseer. Se oli lutunen persoona, on yksi ikimuistoisimmista koirakavereistani.)
*vähän niinkuin vissiin yllyttää*
Totta - ja varmaan arvasit/ymmärsit kuka aave meillä huuhailee? Totta puhuen, että jotain tällaista "yliluonnollista" perheessämme tapahtuu, se on ollut uskomattoman työn (=keskustelemisen) tulosta! Mutta kyllä sitkeys näköjään palkitaan, ja "vanhakin koira"(kirjoitan tämän leikkisästi) oppii uusia temppuja. ;)
Kyllä, koira-asiassa olet aivan oikeassa: pentuaika on vaivalloista ja aikaa vievää, mutta aivan varmasti vaivan arvoista! Olen tässä lähipiirissä julkisesti ihastellut australian paimenkoiraa: sellaista, jolla on kaakaonvärinen karva, kaakaonväriset silmät ja kirsu!
Tyttären ystävätär jo lapsuudesta, naapurissamme asunut, oikea koiraihminen, oli tyttärelle sanonut, että aussi on ihana koira, mutta teidän äidille ja iskälle liian energinen...??!! :D:D
Hmm...
"tykkää yllytyksestä"
Post a Comment