Koiranikävää

Minulla on ikävä koiraa. Omaa koiraa. Ikävä on hiipinyt osin salakavalasti, huomaamatta. Eilen ymmärsin, kuinka vakavaa ikävää koirankaipaus on. Istuin ulkona ja nautin kesäiltapäivästä. Aurinko oli kääntynyt pois osasta etupihaa ja vienyt liian lämpönsä mukanaan. Pieni tuulenvire helli mukavasti. Pääskyset lentelivät korkealla taivaan sinessä, kesän vihreys oli ympärillä. Ojentauduin oikein mukavaan asentoon ja suljin silmäni. Mieleni oli suojattoman tyytyväinen. Ojensin varpaani tunnustellakseni jaloissani makaavan koiran turkkia. Jaloissani makaavan koiran turkkia? Ei jalkojeni vieressä makaa koiraa, jonka turkkiin voisi varpaansa upottaa!

Ne kaksi koiraa, jotka meidän elämämme aikoinaan jakoivat, käyttäytyivät omissa toimissaan joskus samanmoisesti. Esimerkiksi kuin istahdin lukemaan tai katselemaan televisiota, aivan varmasti koira asettautui nukkumaan siihen, aivan likelle. Valmiina nauttimaan hellästä varpaalla rapsuttelusta. Koiran vieressäolo piti muistaa ylösnoustessa, ettei astunut sen päälle ja saanut osakseen moittivia ja ihmetteleviä katseita.

Ja nyt ojentelen varpaitani kohti olematonta koiraa! Näin ei ole kertaakaan aikaisemmin näinä koirattomina vuosina tapahtunut. On astuttu yksi askel lähemmäs koiranhankintaan. Tai sanoisinko yksi varpaan ojennus.