Ukkosia

Mummoni pelkäsi järjettömästi ukkosta. Muistan hänen kertoneen joskus pikkutyttönä nähneensä pallosalaman: se oli sähkölaitteesta ponnahtanut huoneeseen ja siellä paikasta toiseen hyppinyt. Oli säästänyt mummon hengen. Niin, säästi hengen, mutta jätti mieleensä kaikki kesät hallitsevan ukkosenpelon. Kun mummu sitten yli kahdeksankymppisenä eleli aika dementoituneena vanhainkodissa, eikä aina meitä tuntenut, naureskelimme, että onhan tuossa muistamattomuudessaan se hyvä puoli, että nyt mummu ei muista, että ukkosta pitää pelätä!

Kun kesä saapui, saapui mummun musta seuralainenkin, ukkosenpelkonsa. Kesäaamusta varhain hän kiersi ikkunasta toiseen taivasta tarkkaillen. Katsoi ensin itäikkunasta pelloille päin, myöhemmin päivällä etelään: nouseeko pilvirintama rautatien yli. Jos tummat pilvet sitten ilmestyivät ja kaukainen jyrinä kuului, alkoi mummo kerätä meitä lapsia kasaan: kohta mentäisiin naapuriin, ukkosta pakoon! Joskus sattui, että ukkonen pääsi yllättämään ja alkoi salamoida. Silloin laskimme mummulle: "Salama! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi. Ei hätää, meillä ei ole kiirettä. Ukkonen on vielä kuuden kilometrin päässä." Öisin kun ukkosti, mummo makasi peittojen alla, pumpulitupot korvissa ja voivotteli.

Huvittavia muistojakin mummon ukkosenpelosta on. Nuorena veljeni innostui autojen moottoreista ja tekniikasta. Hän saikin äidiltä luvan ottaa pihalle seisomaan vanhan, hylätyn autorämän. Luvan saannissa helpotti äidin hoksaus: autossahan on neljä kumipyörää! Mummu tiesi myös, koska kumisaappaissaan koko kesän kulki, että salama ei iske kumisaapasjalkaisiin eikä autoon, jossa pyörien suojana kumirenkaat. Nyt nähtiin mummu viltti silmien suojana autossa ukonilmalla. Sittemmin äiti kyllästyi romuun ja hinautti sen pois. Mummulle sai riittää kumisaappaat.

Seurusteluaikoina mies saattoi minut autollaan, kuplavolkkarilla, kotipihalle. Kuhertelua jatkoimme usein aamutunneille. Eräänä kesäyönä satoi ja ukkosti, me istuimme autossa. Yhtäkkiä keittiön ikkuna rävähtää auki ja äiti sieltä huiskuttaa: "Avaa autonikkuna!" Harmistuneena veivaan autonikkunan auki. Äiti viattoman näköisenä kysyy: "Saako mummu tulla sinne auton takapenkille, pelkää niin ukkosta?" Nolotti.

Itselläni on yksi pelottava ukkosmyrskykokemus. Minä, mies ja tyttäret olimme matkalla Itä-Suomeen. Pysähdyimme Ristiinassa ja huomasimme lähelle osuvan Astuvansalmen esihistorialliset kalliomaalaukset. Päätimme käydä niitä katsomassa. Ajoimme opasteiden mukaisesti parkkipaikalle, josta lähti kiemurtelemaan luontopolku metsään, korkean kallion yli, kohti kallion toisella puolella sijaitsevia kalliomaalauksia ja Yöveden rantaa. Polun pituus oli 2,5 km suuntaansa. Päivä oli helteinen, aurinko jopa polttava, taivas sininen eikä sateesta tai ukkosesta tietoakaan. Tepastelin mukavilla Ecco-sandaaleilla ja tarkastelin samalla polkua, ei kai käärmeitä tai sammakoita näkyvissä.

Nousua oli koko alkumatkan, aikaakin kului. Huomaamatta oli mustia pilviä kerääntynyt taivaalle, päivä pimeni, jossakin jo jyrähteli, muutamia pisaroita putoili. Vanhempi tytär, kunnon partiolaisena, lähti juoksemaan edellämme, lupasi huudella, kun maalauksille saapuisi.

Rajuilma iski täydellä teholla: sade lankesi maahan kuin harmaa seinä, pystysuorasti alas taivaalta. Kastuimme saman tien. Salamoi ja jyrisi samanaikaisesti, jyrinä kertautui paukkuen kallioissa. Pelotti. Nyt oli käännyttävä. Mutta missä vanhin tytär? Mies lähti hän häntä hakemaan. Lähdin nuoremman tyttären kanssa polkua takaisin kohti parkkipaikkaa ja autoa. Sandaalit sanoivat lits, läts ja lipsuivat jaloissa puolelta toiselle. Riisuin ne, yhtään ei pelottanut käärmeet tai sammakoot, paljasjaloin oli helpompi laskeutua polkua, joka oli nyt muuttumassa vuolaaksi puroksi, jossa vesi omat uomansa etsien virtasi alaspäin.
Mies ja vanhempi tytär saavuttivat meidät pian. Tytär oli ehtinyt maalauksille ennen ukkosmyrskyä, siellä oli ollut katos, jonka alla pidellyt sadetta, kunnes isänsä oli tullut.

Parkkipaikalle päästyämme sadekin oli jo hellittänyt ja ukkonen. Olimme - niin märkiä kun vain voi olla! Kaikki vaatteet riisuttiin suoraan muovikasseihin ja sitten kuivaa päälle. Kun jatkettiin matkaa, totesin miehelle: "Astuvansalmen ukkonen sitten voitti meidät Ei nähty kalliomaalauksia!"
Ei niin, mutta muuta ei ukkonen voittanut: suhtaudun tuohon mahtavaa luonnonvoimaan vieläkin pelotta mutta kunnioituksella - siitä nauttien.