Viime syyskesänä mies toi kotipihalle kasvin. Salaa istutti sen pihan aurinkoisempaan kohtaan (jotta kasvin menestys varmistettaisiin). Siinä pitkä, jo ruskeaksi kuihtunut kukkavarsi törötti. Minusta se näytti (ja miehen mielestä oli) - sormustinkukalta? Tai ei kuitenkaan! Olisiko varjolilja? Niin päättelin. Mielessäni olin varjoliljaa haikaillut, sitä valkoista, tuonne talon varjoisalle puolelle.Tänä keväänä ei kukan istutuskohdassa näkynyt liljan pilkahdustakaan. Uskoin kasvin muutosta loukkaantuneen, paikastaankin. Nyt on kuitenkin ihme tapahtunut: vihreän rikkaruohon keskeltä liljan lehdet elinvoimaisina kurottavat kohden valoa!
Näitä keltaisia pieniä aurinkoja on ilmestytynyt nurmikolle sadoittain! Kauniita, kiusallisia, sitkeitä, syötäviä salaatissa, juotavia viininä; ovat lastenleikkien voita, lehtensä silakoita!
3 comments:
Varjoliljan pitäisi olla sitkeä.
Voikukka on kovin kovin kaunis ja aurinkoinen! Yritän pitää sen poissa kukkapenkeistä, mutta muuten se saa olla minun kitkemisiltä aikas rauhassa.
Liljahan se sieltä kurkistaa. Ennustaa kauneutta. Miehesi on kiltti, kun osaa ja tahtoo ilahduttaa elämänsä valittua.
Maalla perennapenkissämme tiikerinliljat nukkuvat talviunta. Elleivät sitten myyräntyöt syynä autiomaahan :(
Voikukka. Löwenzahn, leijonanhammas. "Rakkaalla" lapsella on monta nimeä.
Haavetar ja Paju!
Puutarhassa kukka siellä, toinen täällä, voikukat hehkuvat ja leviävät.
Emäntä blogissaan kukka- ja kuvakokeiluja pikkiriikkisen harjoittaa. Hakusessa ovat molemmat, mutta uskon elinikäiseen oppimiseen. :)
Kitkijä on potenut polveaan talvilomasta asti, nyt tuntuu suuresti helpottavan (koputan puuta). Polven varominen, paikoileen jysähtäminen tekee elämästä eloa kuin hidastetussa elokuvassa: kaikki tapahtuu jähmeästi jos ollenkaan. Nyt kun selvästi toipuneempi olo, lapsenlapsen Ukon kaipaaman "kuntohuipun" hapuileminen (riittäisi se entinenkin) työn ja tuskan takana. Tässä varmaan iällä oma merkityksensä (ja painolla). Huh!
:D
Post a Comment