Joskus ihan yllättäen se tapahtuu

Elokuun toisella viikolla koin nykyisin niin harmittavan harvinaisen täydellisen tyytyväisyyden hetken Heinolassa. Olin koulutuksessa ja ohjelmaan sisältyi mm. työpaja, joka toteutettiin eräänä aamupäivänä Kivalterin talossa.

(Kuva kirjasta Heinolan kaupunginmuseon julkaisuja no 8: Lääninkivalteri Aschamin talo Heinolassa, s. 39)

”Talon rakensi Loviisasta Heinolaan muuttanut lääninkivalteri Lars Adolf Aschan asuin- ja virkataloksi 1780-luvulla. Rakennus on lajissaan harvinaislaatuinen sisämaan 1700-luvun kaupunkitalo. Talo edustaa tyypillistä residenssiajan virkamiestalojen tyyppiä, talon sisäarkkitehtuurissa on piirteitä rokokoosta ja kustavilaisuudesta. Talon konservointityöt valmistuivat 1989. Rakennus on sisustettu 1700-luvun lopun kodiksi ja se toimii museona. Piha rekonstruoitu 1700-luvun lopun puutarhaksi, sellaisia tiedetään Heinolassakin aikanaan olleen.”

Kävelimme työtoverin kanssa rauhallisen puiston halki katsellen etsien ”keltaista puutaloa, ei kaukana, vain n. 300 m puistosta oikealla”. Jo vilahti oikealla keltaista, ja oikeanvärisen puutalon löysimmekin. Ikkunat olivat auki ja sisältä kuului lasten kirkkaita ääniä. Päiväkoti! Mukava talo äänineen, muttei meille nyt tarkoitettu. Seuraavakin talo oli keltainen. Tuo varmaan se Kivalteri! Kadunpuoleinen puuportti oli kiinni, kuljimme talon viertä eteenpäin, ikkunoden kohdalla pysähtyen... Tuolla jökötti peruukkitukki kera sille asetetun, korkeaksi ja pöyheäksi kammatun valkoisen peruukin. Suoraan 1700-luvulta!

Talon kulmasta käännyimme oikealle, kadun päässä vilahti järvi. Pysähdyimme, edessämme vasemmalla oli portti menneisyyteen, vain yksi askel: astuimme Kivalterin talon pihalle, aikaan n. 250 vuotta sitten. En koskaan unohda tuota hetkeä.

Silmieni eteen avautui pihamaalla toteutettuna se puutarhaunelma, jota en ollut edes osannut uneksia niin täydelliseksi kun sen nyt näin! – Nyt minun täytyy pysähtyä ja vetää henkeä, sanoin. – Minun täytyy katsoa tätä muistaakseni! [Se kamera, se kamera! - Missä olet aina silloin kun sinua tarvitsen? - Huolimattomasti matkakassiin jätettynä.]

Näin talon oikealla puolella aarin (10 x 10 m) kokoisen kasvimaan, nurmikon reunustaman. Ei pitkiä penkkirivistöjä melkein maata myöten, hankalan leveitä hoidettavaksi, vaan alue oli jaettu neliön kokoisiin penkkeihin. Penkit olivat jotensakin 20 cm korkeita (miten helppoa kumartua kitkemään kipeitten polvi-inhotusten kanssa) ja niiden välissä olevat käytävät tarpeeksi leveitä asteluun ja kasteluun.

Näissä suloisissa pienissä, täydellisissä penkeissä kasvoi terhakkaana mm. porkkanaa, punajuurta, sipulia, papuja, selleriä, erilaisia kaaleja, tupakkaa!, tilliä. Perunaa oli istutettu kasvimaan sivulle viimeiseksi. Perunapenkit olivat pitkiä, niin kuin perunalla pitääkin olla, kasvimaan sivun pituisia. Tuoksuhajuherneellä oli paikkansa, pajusäleiköllä tuettu. Sinistä. Ruusupapu viihtyi omassa korkeassa tukisäleikössään. Olen aina (silloin harvoin kun olen) kasvattanut molempia kasveja vain seinustalla; nyt näin, kuinka omillaan ne ovat osana muuta puutarhaa.

Krassit kukoistivat omana ryhmänään, kehäkukat ja ruiskaunokit sovussa penkissään. Vielä löytyi yrttimaa sekä lääkekasveja, sievästi oma puukehikko jokaisen ympärillä. Etsin nimiä tikkunokkan kiinnitetyistä lastukylteistä. Luin lipstikan, mintun ja piparjuuren, laventelin, rakuunan, sormustinkukkaa ja valeriaanaa. Mikä runsaus, silmänilo ja tuoksu!

Pihalla kasvoi marjapensaita, omenapuita, ruusuja, kultapalloja, leijonankitoja jne. Vanhoja lajikkeita, 1700-luvun lopun mallien mukaisesti.

Olen unelmissa useasti puutarhassa, omassani, jossa kaikki kukkii ja satoilee, voi hyvin ja antaa vaeltajalle mielenrauhaa. Todellisuudessa tuo puutarha on aina ollut mahdoton toteuttaa. Niin kuin mies tänäkin keväänä viisaasti sanoi: - Sinun täytyisi palkata puutarhuri kaikkea tuota haluamaasi toteuttamaan! Leikkisästi, tietenkin. Meille tavallistakin tavallisimmille ajatus noin luksuksesta mahdoton, eikä edes mieleinenkään!

Kivalterissa näin sellaista, joka oli täydellistä, tarpeeksi pientä ja siten mahdollista toteuttaa arkisen 70-luvun tiilitalon pihapiirissä. Jossa haituliveimainen emäntä. Sopivista sopivin lättänän kotimme kaveriksi !

Miehelle kerroin tästä rakastumisesta, ”leimahduksesta”. Hän ei ollenkaan ollut innostunut. – Ei sellaisia kasvipenkkejä voi olla, hän sanoi. – Johan ensimmäinen rankkasade huuhtoo koko penkin liejuksi, – Ei, penkit näyttivät tanakoilta ja kestäviltä ja moni rankkasade on niitä huuhtonut. . Onko ne sitten vähän kuin perunapenkkejä? mies kysyi. – Kyllä, aivan! – No, sitten ymmärrän. Ehkä ne voisivat onnistua…

Nyt haaveet ovat sisälläni kypsymässä kuin – hyvä viini. Ne lämmittävät ja odottavat toteutumistaan. Katselen pihalla paikkaa, johon puutarhan voisi luoda. Kohta aloitan miehen lopullisen pehmityksen ajatukselle. Häntä tässäkin tarvitaan sitten kun haaveilusta siirrytään tekoihin!